On uskomatonta miten toista ihmistä voi kaivata ja ikävöidä. Ihmistä joka on hankaloittanut sun elämää, aiheuttanut mielipahaa, huolta, tuskaa, pahoinvointia yms. Miten selviytyä läheisriippuvuudesta? Aika varmasti auttaa, asioista puhuminen ja niiden käsitteleminen sekä hyväksyminen. Mutta kauan tähän menee... vuosi vai viisi vuotta? Eipä siihen taida olla vastausta. Mäkin tein eroa ja surutyötä suhteen aikana Heikkiin varmaan viimeisen vuoden ja olinkin helpottunut kun sain päätöksen tehtyä, ja elämä tuntui huojentavalta tämän jälkeen, mutta sitten vain yksi kaunis päivä sitä tajuaa, että jotain puuttuu... Miettii et mikä ihme mua vaivaa, miksi mä olen niin hukassa, kaikenhan pitäisi olla hyvin. Kunnes tajuaa, että tämähän on sitä ikävää, raastavaa ikävää joka syö sisältä päin.
On rankkaa tajuta miten paljon rakastaa ihmistä jonka kanssa ei voi jakaa elämäänsä. Tiedän, että Heikin päihdeongelma on niin vakavaa luokkaa, että sitä ei voi ohittaa, alittaa eikä ylittää vaikka miten yrittäisi itseään huijata. Elämä ihmisen kanssa jolla on vakavia ongelmia itsensä, yhteiskunnan ja ympärillä olevien ihmisten kanssa on mahdotonta. Siinä satuttaa itseään sekä lapsiaan ja myös omaa ystäväpiiriään. Kukaan ei jaksa loputtomiin kuunnella valitusta elämän tilanteesta minkä eteen ei kuitenkaan ole valmis tekemään mitään. Mullakin kesti aikani ennen kuin tajusin alkaa toimimaan asioiden hyväksi.
Nyt mä ajattelen etten olosuhteiden vuoksi voi olla rakastamani ihmisen kanssa. Joudunko tyytymään muunlaiseen rakkauteen, toiseksi "parhaaseen" vaihtoehtoon? Onko se reilua? Ketä kohtaan se on reilua ja ketä kohtaan epäreilua? Miksi elämän pitää olla niin monimutkaista vai teemmekö itse siitä niin hankalaa?
Toivon, että sanonta aika parantaa haavat pitää tässä kohtaa paikkansa, koska en halua loppu elämää kaivata jotain mitä en voi koskaan saada. Toivon, että näkisin asiat uudessa valossa ja voisin nauttia elämästä ilman kaipuuta vanhaan. Ihmisen muisti on kummallinen, sitä haluaa unohtaa ikävät asiat ja nähdä kaiken kauniina. Se minkälaista elämäni oli Heikin kanssa on todennäköisesti kokonaisuudessaan unohtunut ja vain kauniit muistot jääneet jäljelle.
lauantai 11. joulukuuta 2010
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
mistä on kiltit tytöt tehty?
Elämä ilman Heikkiä alkoi tuntumaan epätodelliselta. Aloin miettiä elämääni eteenpäin. Uskalsin tehdä suunnitelmia. Huomasin kaipaavani rinnalle ihmistä. Kuitenkin usko vastakkaiseen sukupuoleen oli hukassa. Pelkäsin ajautuvani uudelleen suhteeseen joka tekisi onnettomaksi. Tiesin kuitenkin, että mitään ei saa jos ei uskalla yrittää. Heikki oli lipunu omassa elämässään koko ajan alemmas. Hän piti muhun yhteyttä epäsäännöllisesti. Hän soitteli milloin missäkin kunnossa ja uskotteli itselleen kaiken muuttuvan hyväksi. Musta tuntui ettei hän ottanut ollenkaan todesta mun päätöstä elää ilman häntä. Hän pahoitteli puheluissaan aiheuttamaansa tuskaa. Aloin olla jo niin kypsä jatkuvaan anteeksi pyytelyyn, olin kuunnellut monta vuotta sitä ja pikku hiljaa sen merkitys oli kadonnut. Se oli vain sanojen helinää.
Tuntui tietenkin pahalta kuunnella toisen tuhoa. Omia tunteitaan ei kuitenkaan pysty päättämällä sammuttamaan. Rakastin häntä yhä, mutta olin ymmärtänyt että vaikka todennäköisesti tulisin rakastamaan Heikkiä omalla tavallani lopun elämääni niin mun ei kuitenkaan tarvinnut olla hänen kanssa. Uskon, että tunteet ajan myötä muokkautuu erilaiseksi. Heikissä oli paljon piirteitä, ominaisuuksia mitä mä mieheltä halusinkin, hänessä oli vain se suuri mutta ja se mutta vesittää kaiken muun. Olin ymmärtänyt etten voinut elää hänen kanssa. En voinut luottaa häneen ja enhän voi perustaa eläämääni ihmisen kanssa joka on epäluotettava.
Heikki soitteli ja ehdotteli milloin mitäkin. Pysyin kuitenkin lujana. Tiedostin myös sen että hän on mun heikko kohta ja että tulisin vahvemmaksi mun oli saatava häneen välimatkaa. Hänen edessään mun päätökset vesittyivät ja olinkin kohta jotain aivan muuta mieltä mitä alkuun olin ajatellut. Kun näkee edessään läheisen joka anelee polvillaan itku silmässä kotiin pääsyä ja kertoo olevansa pahoillaan ja miten hän rakastaa ja lupaa mennä hoitoon yms. niin kyllä mä siinä kohtaa murrun. Heikki osasi vedota mun empaattiseen kohtaan ja yleensä se toimi. Tällä kertaa mä en antanut hänen huijata mua tällä kertaa mua ei käytetä hyväksi. Heikki ei ollut sen arvoinen!
Tapasin mukavan miehen. Mies oli mun mittapuun mukaan kunnollinen ihminen. Työssäkäyvä, itsenäinen, käytöstavat omaava ja ennenkaikkea ei päihdeongelmaa. Tutustuttiin pikkuhiljaa, soiteltiin ja kirjoiteltiin. Pelkäsin. Huomasin koko ajan etsiväni tästä miehestä virheitä, puutteita, paheita yms. Olin aivan hukassa. Koska hän ei ollut holhottava en ymmärtänyt mikä mun rooli olisi tässä suhteessa? Mun oli vaikea ottaa vastaan häneltä mitään. Olin tähän asti suhteissa ollut se antava osapuoli ja nyt sainkin jotain. Tajusin miten sumussa olin elänyt tähän saakka. Mietin että näinkö asioiden kuuluu mennä? Silti mä koin tekeväni väärin, tuntui kun olisin pettänyt Heikin. Mun ja Heikin rakkaus oli mun mielestä kaunista, puhdasta, intohimoista, viatonta, ainutlaatuista yms. Ja olen edelleen siinä uskossa että kukaan ei koskaan voi rakastaa mua samalla tavalla ja en usko kokevani vastaavaa rakkautta uudelleen. Meidän suhdehan ei ollut terveellä pohjalla, mutta meidän keskinäisessä rakkaudessa en näe mitään väärää. Heikki sai mut tuntemaan itseni ainutlaatuiseksi, rakastetuksi, kauniiksi, ihanaksi ihmiseksi ja mä rakastin sitä tunnetta. Huomasin että mun täytyy kokea itseni tarpeelliseksi, korvaamattomaksi osapuoleksi suhteessa. Nautin tunteesta että joku on musta riippuvainen. Heikkihän usein toisteli mulle, että ei voisi elää ilman mua ja ettei hän pärjäisi ilman mua. Tämä oli kai osa mun omaa sairastumistani. Ja tiesin että mun on päästävä yli tunteesta ja ajatuksesta että toinen osapuoli suhteessa olisi riippuvainen toisesta. Sehän on sairasta ja niinhän ei kuulu olla. Miten sen sitten käytännössä saa hoidettua, niin ei hajuakaan?
Kun elää suhteessa missä toinen on niin sanotusti "huonompi" kuin toinen niin itsensä voi tuntea mahtipontiseksi, paremmaksi ja hyväksi ihmiseksi. Vaikka eihän omaa arvoa mitata toisen ongelmilla. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Mun olisi opeteltava elämään uudella tavalla. Tajusin myös etten ehkä olisi valmis uuteen suhteeseen ihan pian. Oli kuitenkin hyvä huomata omat virheensä ja puutteensa ja myöskin, että on mahdollista saavuttaa uusi parisuhde miehen kanssa joka olisi "normaali". Elämä jatkuu =)
Tuntui tietenkin pahalta kuunnella toisen tuhoa. Omia tunteitaan ei kuitenkaan pysty päättämällä sammuttamaan. Rakastin häntä yhä, mutta olin ymmärtänyt että vaikka todennäköisesti tulisin rakastamaan Heikkiä omalla tavallani lopun elämääni niin mun ei kuitenkaan tarvinnut olla hänen kanssa. Uskon, että tunteet ajan myötä muokkautuu erilaiseksi. Heikissä oli paljon piirteitä, ominaisuuksia mitä mä mieheltä halusinkin, hänessä oli vain se suuri mutta ja se mutta vesittää kaiken muun. Olin ymmärtänyt etten voinut elää hänen kanssa. En voinut luottaa häneen ja enhän voi perustaa eläämääni ihmisen kanssa joka on epäluotettava.
Heikki soitteli ja ehdotteli milloin mitäkin. Pysyin kuitenkin lujana. Tiedostin myös sen että hän on mun heikko kohta ja että tulisin vahvemmaksi mun oli saatava häneen välimatkaa. Hänen edessään mun päätökset vesittyivät ja olinkin kohta jotain aivan muuta mieltä mitä alkuun olin ajatellut. Kun näkee edessään läheisen joka anelee polvillaan itku silmässä kotiin pääsyä ja kertoo olevansa pahoillaan ja miten hän rakastaa ja lupaa mennä hoitoon yms. niin kyllä mä siinä kohtaa murrun. Heikki osasi vedota mun empaattiseen kohtaan ja yleensä se toimi. Tällä kertaa mä en antanut hänen huijata mua tällä kertaa mua ei käytetä hyväksi. Heikki ei ollut sen arvoinen!
Tapasin mukavan miehen. Mies oli mun mittapuun mukaan kunnollinen ihminen. Työssäkäyvä, itsenäinen, käytöstavat omaava ja ennenkaikkea ei päihdeongelmaa. Tutustuttiin pikkuhiljaa, soiteltiin ja kirjoiteltiin. Pelkäsin. Huomasin koko ajan etsiväni tästä miehestä virheitä, puutteita, paheita yms. Olin aivan hukassa. Koska hän ei ollut holhottava en ymmärtänyt mikä mun rooli olisi tässä suhteessa? Mun oli vaikea ottaa vastaan häneltä mitään. Olin tähän asti suhteissa ollut se antava osapuoli ja nyt sainkin jotain. Tajusin miten sumussa olin elänyt tähän saakka. Mietin että näinkö asioiden kuuluu mennä? Silti mä koin tekeväni väärin, tuntui kun olisin pettänyt Heikin. Mun ja Heikin rakkaus oli mun mielestä kaunista, puhdasta, intohimoista, viatonta, ainutlaatuista yms. Ja olen edelleen siinä uskossa että kukaan ei koskaan voi rakastaa mua samalla tavalla ja en usko kokevani vastaavaa rakkautta uudelleen. Meidän suhdehan ei ollut terveellä pohjalla, mutta meidän keskinäisessä rakkaudessa en näe mitään väärää. Heikki sai mut tuntemaan itseni ainutlaatuiseksi, rakastetuksi, kauniiksi, ihanaksi ihmiseksi ja mä rakastin sitä tunnetta. Huomasin että mun täytyy kokea itseni tarpeelliseksi, korvaamattomaksi osapuoleksi suhteessa. Nautin tunteesta että joku on musta riippuvainen. Heikkihän usein toisteli mulle, että ei voisi elää ilman mua ja ettei hän pärjäisi ilman mua. Tämä oli kai osa mun omaa sairastumistani. Ja tiesin että mun on päästävä yli tunteesta ja ajatuksesta että toinen osapuoli suhteessa olisi riippuvainen toisesta. Sehän on sairasta ja niinhän ei kuulu olla. Miten sen sitten käytännössä saa hoidettua, niin ei hajuakaan?
Kun elää suhteessa missä toinen on niin sanotusti "huonompi" kuin toinen niin itsensä voi tuntea mahtipontiseksi, paremmaksi ja hyväksi ihmiseksi. Vaikka eihän omaa arvoa mitata toisen ongelmilla. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Mun olisi opeteltava elämään uudella tavalla. Tajusin myös etten ehkä olisi valmis uuteen suhteeseen ihan pian. Oli kuitenkin hyvä huomata omat virheensä ja puutteensa ja myöskin, että on mahdollista saavuttaa uusi parisuhde miehen kanssa joka olisi "normaali". Elämä jatkuu =)
maanantai 15. marraskuuta 2010
Kaikki kysymykset ovat oikeita kysymyksiä. Vastauksia ei välttämättä ole.
Viimeisen riitamme jälkeen elo alkoi tuntua rauhalliselta. Heikki pyysi anteeksi käyttäytymistään ja kertoi ymmärtävänsä mun ratkaisun. Hän oli sitä mieltä että näin olisi kaikille parempi. Sanoi rakastavansa meitä niin paljon, että koskee. Sanoin Heikille, että joskus rakkaus on luopumista. Näillä puheilla teimme eromme selväksi.
Aikaa kului. Ihmettelin miten helpolta eroaminen tuntui. Odottelin koko ajan suuria tunteita...ikävää, kaipuuta, itsesääliin vajoamista, vääryyden tunnetta yms. mutta ei mitään. Päinvastoin olin pitkästä aikaa hyvän tuulinen, huojentunut, rentoutunut. Oli helppo olla. Kireä ja jännittynyt ilmapiiri oli hävinnyt. Ei tarvinnut odottaa jännittyneenä milloin Heikki tulee ja missä kunnossa. Ei tarvinnut ODOTTAA mitään.
Omien sukulaisten reagtiot olivat kauhistuneita. He eivät tienneet Heikin pähdeongelmasta joten he pitivät häntä unelma miehenä. Miksi kysymyksiä tulvi ikkunoista ja ovista. Edellisen puhelun lopetettua seuraava jo soitti ja vaati tietää mitä oli tapahtunut. Etenkin äidilleni tämä tuli suurena yllätyksenä. Hän epäili olinko mä ajanut omalla käyttäytymiselläni Heikin matkoihin. Huomasin ongelmien salailun jatkuvan vanhan kaavan mukaan. Syyt eroomme olivat epäselviä selityksiä. Mietin monta kertaa että pitäisikö räväyttää päin näköä koko suvulle mikä tilanne olisi oikeasti, että Heikki oli rapanarkki. Herkuttelin ajatuksella miten sukulaisten suut loksahtaisivat auki. En kuitenkaan pystynyt siihen. En halunnut rikkoa heidän illuusiota Heikistä.
Ongelmien salaaminen oli mulle elämäntapa. Olin aina pitänyt kulissit pystyssä. Syynä tähän on varmasti suuri häpeä mitä koen. Minä kunnollinen ihminen seurustelen narkomaanin kanssa. Se aiheuttaa häpeää. En halua joutua puolustelemaan ja selittelemään omia valintojani. Ihmiset ovat hyviä jakamaan neuvoja ja ohjeita parisuhteisiin liittyen, mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että asiat harvemmin ovat niin yksiselitteisiä niin mustavalkoisia ja yksinkertaisia mitä he olettavat. On helppo todeta, että jätä se tai kuulla miten ihmiset puhuvat että miten sekin kattelee sellaista ukkoa/akkaa. Se, että mies on narkomaani voisi melkein verrata(vaikkei pitäis vertailla) suhteeseen missä on väkivaltaa, olenhan kokenut senkin. Se on niin suuri häpeä. Siitä ei puhuta kahvipöydässä ihmisten kanssa. Se, miksi sietää jonkun laista käyttäytymistä toiselta. Kuitenkaan muut eivät voi tietää mitä se todellisuudessa on jos ei itsellään ole vastaavaa kokemusta. Usein suhteessa on muutakin kuin vain sitä huonoa, jos puoliso vain joka hetki olisi kurkussa kiinni tai olisi päihtynyt 24/7 niin en usko että monikaan sitä pitkään katselisi. Jos toinen ei koskaan olisi mukava. Johonkinhan sitä on rakastunut toisessa. Tuskin siihen veriseen neulaan ja nuppineulan kokoisiin pupilleihin tai saatuun mustaan silmään tai murtuneeseen luuhun. Väkivaltaisessa suhteessa pelko voi olla suurin syy miksi ei saa lähdettyä. Ei vain uskalla.
Ihmisten ei pitäisi niin kärkkäästi jakaa neuvojaan. Neuvojen antamisella varmasti tarkoitetaan hyvää, mutta joskus sillä voi saada aikaiseksi pahaakin. Kun esim. ystävä saa lähtemisen kuulostamaan niin helpolta miksi mä en kykene siihen? Voi tulla koviakin itsesyytöksiä ja huononmuuden tunnetta. Paras ratkaisu on tukea toista siinä mitä hän ikinä päättääkin. Kun aika on oikea ja voimia riittävästi ja tukiverkostoa lähellä päätösten tekeminen helpottuu. Jotkut eivät pääse koskaan pois "huonosta" suhteesta.
Olen pohtinut omia miesvalintojani. Miten voikaan tehdä kerta toisensa jälkeen huonon valinnan. Koen huonoa omatuntoa lasten takia. Ovatko lapseni joutuneet kärsimään minun valinnoista elämässä? Todennäköisesti on. Ja mun on elettävä sen tiedon kanssa. Menneitä asioita ei voi muuttaa. Ne on hyväksyttävä ja pyrittävä jatkossa parempaan. Toivon, että lasteni ei tarvitse tehdä samoja virheitä kun minä. Sekään ei ole varmaa. Jokaisen on itse tehtävä virheensä, että voi kasvaa ja kehittyä vahvemmaksi.
Aikaa kului. Ihmettelin miten helpolta eroaminen tuntui. Odottelin koko ajan suuria tunteita...ikävää, kaipuuta, itsesääliin vajoamista, vääryyden tunnetta yms. mutta ei mitään. Päinvastoin olin pitkästä aikaa hyvän tuulinen, huojentunut, rentoutunut. Oli helppo olla. Kireä ja jännittynyt ilmapiiri oli hävinnyt. Ei tarvinnut odottaa jännittyneenä milloin Heikki tulee ja missä kunnossa. Ei tarvinnut ODOTTAA mitään.
Omien sukulaisten reagtiot olivat kauhistuneita. He eivät tienneet Heikin pähdeongelmasta joten he pitivät häntä unelma miehenä. Miksi kysymyksiä tulvi ikkunoista ja ovista. Edellisen puhelun lopetettua seuraava jo soitti ja vaati tietää mitä oli tapahtunut. Etenkin äidilleni tämä tuli suurena yllätyksenä. Hän epäili olinko mä ajanut omalla käyttäytymiselläni Heikin matkoihin. Huomasin ongelmien salailun jatkuvan vanhan kaavan mukaan. Syyt eroomme olivat epäselviä selityksiä. Mietin monta kertaa että pitäisikö räväyttää päin näköä koko suvulle mikä tilanne olisi oikeasti, että Heikki oli rapanarkki. Herkuttelin ajatuksella miten sukulaisten suut loksahtaisivat auki. En kuitenkaan pystynyt siihen. En halunnut rikkoa heidän illuusiota Heikistä.
Ongelmien salaaminen oli mulle elämäntapa. Olin aina pitänyt kulissit pystyssä. Syynä tähän on varmasti suuri häpeä mitä koen. Minä kunnollinen ihminen seurustelen narkomaanin kanssa. Se aiheuttaa häpeää. En halua joutua puolustelemaan ja selittelemään omia valintojani. Ihmiset ovat hyviä jakamaan neuvoja ja ohjeita parisuhteisiin liittyen, mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että asiat harvemmin ovat niin yksiselitteisiä niin mustavalkoisia ja yksinkertaisia mitä he olettavat. On helppo todeta, että jätä se tai kuulla miten ihmiset puhuvat että miten sekin kattelee sellaista ukkoa/akkaa. Se, että mies on narkomaani voisi melkein verrata(vaikkei pitäis vertailla) suhteeseen missä on väkivaltaa, olenhan kokenut senkin. Se on niin suuri häpeä. Siitä ei puhuta kahvipöydässä ihmisten kanssa. Se, miksi sietää jonkun laista käyttäytymistä toiselta. Kuitenkaan muut eivät voi tietää mitä se todellisuudessa on jos ei itsellään ole vastaavaa kokemusta. Usein suhteessa on muutakin kuin vain sitä huonoa, jos puoliso vain joka hetki olisi kurkussa kiinni tai olisi päihtynyt 24/7 niin en usko että monikaan sitä pitkään katselisi. Jos toinen ei koskaan olisi mukava. Johonkinhan sitä on rakastunut toisessa. Tuskin siihen veriseen neulaan ja nuppineulan kokoisiin pupilleihin tai saatuun mustaan silmään tai murtuneeseen luuhun. Väkivaltaisessa suhteessa pelko voi olla suurin syy miksi ei saa lähdettyä. Ei vain uskalla.
Ihmisten ei pitäisi niin kärkkäästi jakaa neuvojaan. Neuvojen antamisella varmasti tarkoitetaan hyvää, mutta joskus sillä voi saada aikaiseksi pahaakin. Kun esim. ystävä saa lähtemisen kuulostamaan niin helpolta miksi mä en kykene siihen? Voi tulla koviakin itsesyytöksiä ja huononmuuden tunnetta. Paras ratkaisu on tukea toista siinä mitä hän ikinä päättääkin. Kun aika on oikea ja voimia riittävästi ja tukiverkostoa lähellä päätösten tekeminen helpottuu. Jotkut eivät pääse koskaan pois "huonosta" suhteesta.
Olen pohtinut omia miesvalintojani. Miten voikaan tehdä kerta toisensa jälkeen huonon valinnan. Koen huonoa omatuntoa lasten takia. Ovatko lapseni joutuneet kärsimään minun valinnoista elämässä? Todennäköisesti on. Ja mun on elettävä sen tiedon kanssa. Menneitä asioita ei voi muuttaa. Ne on hyväksyttävä ja pyrittävä jatkossa parempaan. Toivon, että lasteni ei tarvitse tehdä samoja virheitä kun minä. Sekään ei ole varmaa. Jokaisen on itse tehtävä virheensä, että voi kasvaa ja kehittyä vahvemmaksi.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Mikään ei ole ikuista.
Oliver alkoi olla seitsämän kuukauden kun tein päätöksen. Päätöksen lopettaa tämä "suhde". Tällä kertaa halusin kaiken olevan toisin. Olin nuori ihminen ja ajattelin etten voi elää elämääni näin. Pohdin itsekseni oliko mulle tulossa kolmenkympin kriisi. Mietiskelin että tätäkö mun elämä tulisi olemaan, en suostunut siihen. Tajusin että mulla itselläni on avaimet tähän mun omaan vankilaani. Vain mulla itselläni oli ulospääsy ja vapaus oli aivan vieressä. Halusin ryhdistäytyä ja nauttia elämästäni. Elää toisin sanoen.
Yritin soittaa Heikille tarmoa täynnä. Olin niin varma kaikesta. Heikki vastasi ja puhelu jäi epämääräisen lyhyeksi kun sain luurin korvaan. Laitoin viestin jossa ilmoitin, että suhde on nyt loppu ja, että palauttaisi kotiavaimeni ja tulisi hakemaan tavaransa. Olin itseeni todella tyytyväinen. Mietin, että olipa tämä helppoa.
Heikki saapui kotiin kuin myrskyn merkki. Hän oli loukkaantunut ja vihainen mulle. Miksi mä juuri nyt tein tämän. Juuri kun hän oli saamassa asiansa järjestykseen. Olin kuunnellut viimeiset seitsämän kuukautta miten hän kohta saa asiansa kuntoon. Annoin hänen raivota aivan rauhassa. Tietenkin hän epäili, että mulla olisi joku toinen. Yritin selvittää ettei kyse ollut mistään sellaisesta. Tajusin kuitenkin hyvin äkkiä, että Heikki oli sellaisessa kunnossa, että on parempi olla hiljaa. Ja mitäpä se hänelle kuuluisi. Sanoinkin hänelle, että tiesin ettei hän ymmärtäisi mun tekemiä päätöksiä ja että se ei haittaa koska pääasia oli että mä itse tietäisin mitä olin tekemässä.
Kuuntelin uhkauksia siitä miten hän polttaa mun auton ja hankaloittaa mun elämää. Heikki tiesi miten vaikea mun edellinen suhde ja ero oli ollut. Miten raskasta se aika oli ollut mulle. Ja silti hän sanoi ivallisesti, että mä olin ansainnut sen kaiken paskan. Se tuntui todella pahalta. Kaikki muut loukkaukset mä suodatin mutta se tuntui erityisen loukkaavalta. Heikki raivosi, että tulee hakemaan Oliverin multa pois ja, että koska mulla oli jo yksi poika niin Oliver kuului hänelle. Viimein hän lähti ja mun olo huojentui. Tuntui kun iso taakka olisi tippunut harteilta. Suurin osa Heikin tavaroista vielä jäi mun luokse ja myöskään kotiavainta en saanut häneltä.
Aikaa kului joitain viikkoja. Se oli hiljaiseloa. Tyyntä ennen myrskyä.
Heikki palasi. Hän tuli noutamaan loppuja tavaroita. Huomasin jo eteisessä, että hän ei ollut selvä. Alkuun kaikki sujui odotettua paremmin. Hän pakkaili tavaroita ja pikku hiljaa keskustelu lähti sille linjalle että osasin odottaa kunnon räjähdystä. Olin ostanut vajaa vuosi sitten Heikille playstation 3:sen lahjaksi. Kuitenkin kun Heikki oli ajanut autoni lunastukseen olimme sopineet että hän antaa pelikonsolin mulle. Vanhempi poikani tykkäsi pelata playkkaa kovasti. Heikki kuitenkin päätti, että hän ottaa sen laitteen itselleen ja siitä se sitten lähtikin. Riitelimme kova äänisesti. Kuuntelin aikani sitä ala-arvoista ja epäoikeudenmukaista käyttäytymistä kunnes... sain aivan järkyttävän raivokohtauksen. Vaikka koko ajan mietin mielessäni, että älä alennu samalle tasolle kuin hän. En voinut sille mitään. Hän kohteli mua kuin koiraa. Kotiavaimenkin heitti päin näköä. Oli todella nöyryyttävä ja alentava. Mietin, että tässä mielentilassa voisin vaikka satuttaa toista. Toivoin hänelle kuolemaa. Kun viimein sain hänet ulos asunnosta, tärisin raivosta. Mietin miten joku voi olla noin törkeä. Sanoin Heikille, että jos hänen elämä on kiinni siitä yhdestä pelikonsolista niin veisi sen ja äkkiä. Olin valmis vaikka maksamaan, että saisin hänet pois elämästäni, niin mätä ihminen.
Olin pettynyt kaikkeen. Tiesin toimineeni oikein. Tiesin myös Heikin menneen niin alas, että hän "varastaa" omasta kodistaan. Sen pelikoneen arvo peleineen oli kuitenkin useita satoja euroja. Harmitti kuitenkin pojan puolesta. Se oli hänelle kuitenkin tärkeä. Keskustelin asiasta poikani kanssa ja lupasin korvata tämän hänelle jotenkin. Kerroin myös hänelle samalla, että Heikki on sairas jo voi todella huonosti tällä hetkellä. Onneksi hän ei ollut kuulemassa meidän riitelyä.
Seuraavan yön nukuin pitkästä aikaa hyvin. Aamulla herätessäni mietin, että nyt alko mun uusi elämä.
Yritin soittaa Heikille tarmoa täynnä. Olin niin varma kaikesta. Heikki vastasi ja puhelu jäi epämääräisen lyhyeksi kun sain luurin korvaan. Laitoin viestin jossa ilmoitin, että suhde on nyt loppu ja, että palauttaisi kotiavaimeni ja tulisi hakemaan tavaransa. Olin itseeni todella tyytyväinen. Mietin, että olipa tämä helppoa.
Heikki saapui kotiin kuin myrskyn merkki. Hän oli loukkaantunut ja vihainen mulle. Miksi mä juuri nyt tein tämän. Juuri kun hän oli saamassa asiansa järjestykseen. Olin kuunnellut viimeiset seitsämän kuukautta miten hän kohta saa asiansa kuntoon. Annoin hänen raivota aivan rauhassa. Tietenkin hän epäili, että mulla olisi joku toinen. Yritin selvittää ettei kyse ollut mistään sellaisesta. Tajusin kuitenkin hyvin äkkiä, että Heikki oli sellaisessa kunnossa, että on parempi olla hiljaa. Ja mitäpä se hänelle kuuluisi. Sanoinkin hänelle, että tiesin ettei hän ymmärtäisi mun tekemiä päätöksiä ja että se ei haittaa koska pääasia oli että mä itse tietäisin mitä olin tekemässä.
Kuuntelin uhkauksia siitä miten hän polttaa mun auton ja hankaloittaa mun elämää. Heikki tiesi miten vaikea mun edellinen suhde ja ero oli ollut. Miten raskasta se aika oli ollut mulle. Ja silti hän sanoi ivallisesti, että mä olin ansainnut sen kaiken paskan. Se tuntui todella pahalta. Kaikki muut loukkaukset mä suodatin mutta se tuntui erityisen loukkaavalta. Heikki raivosi, että tulee hakemaan Oliverin multa pois ja, että koska mulla oli jo yksi poika niin Oliver kuului hänelle. Viimein hän lähti ja mun olo huojentui. Tuntui kun iso taakka olisi tippunut harteilta. Suurin osa Heikin tavaroista vielä jäi mun luokse ja myöskään kotiavainta en saanut häneltä.
Aikaa kului joitain viikkoja. Se oli hiljaiseloa. Tyyntä ennen myrskyä.
Heikki palasi. Hän tuli noutamaan loppuja tavaroita. Huomasin jo eteisessä, että hän ei ollut selvä. Alkuun kaikki sujui odotettua paremmin. Hän pakkaili tavaroita ja pikku hiljaa keskustelu lähti sille linjalle että osasin odottaa kunnon räjähdystä. Olin ostanut vajaa vuosi sitten Heikille playstation 3:sen lahjaksi. Kuitenkin kun Heikki oli ajanut autoni lunastukseen olimme sopineet että hän antaa pelikonsolin mulle. Vanhempi poikani tykkäsi pelata playkkaa kovasti. Heikki kuitenkin päätti, että hän ottaa sen laitteen itselleen ja siitä se sitten lähtikin. Riitelimme kova äänisesti. Kuuntelin aikani sitä ala-arvoista ja epäoikeudenmukaista käyttäytymistä kunnes... sain aivan järkyttävän raivokohtauksen. Vaikka koko ajan mietin mielessäni, että älä alennu samalle tasolle kuin hän. En voinut sille mitään. Hän kohteli mua kuin koiraa. Kotiavaimenkin heitti päin näköä. Oli todella nöyryyttävä ja alentava. Mietin, että tässä mielentilassa voisin vaikka satuttaa toista. Toivoin hänelle kuolemaa. Kun viimein sain hänet ulos asunnosta, tärisin raivosta. Mietin miten joku voi olla noin törkeä. Sanoin Heikille, että jos hänen elämä on kiinni siitä yhdestä pelikonsolista niin veisi sen ja äkkiä. Olin valmis vaikka maksamaan, että saisin hänet pois elämästäni, niin mätä ihminen.
Olin pettynyt kaikkeen. Tiesin toimineeni oikein. Tiesin myös Heikin menneen niin alas, että hän "varastaa" omasta kodistaan. Sen pelikoneen arvo peleineen oli kuitenkin useita satoja euroja. Harmitti kuitenkin pojan puolesta. Se oli hänelle kuitenkin tärkeä. Keskustelin asiasta poikani kanssa ja lupasin korvata tämän hänelle jotenkin. Kerroin myös hänelle samalla, että Heikki on sairas jo voi todella huonosti tällä hetkellä. Onneksi hän ei ollut kuulemassa meidän riitelyä.
Seuraavan yön nukuin pitkästä aikaa hyvin. Aamulla herätessäni mietin, että nyt alko mun uusi elämä.
torstai 7. lokakuuta 2010
Päihteet
Elämä jatkui aikalailla ennallaan. Mulla ei ollut voimia keskustella asioista. Yritin useastikkin. Päihtyneen Heikin kanssa sai vain riidan aikaiseksi. Sain kuulla vain huutoa ja sitä miten en ymmärtänyt häntä enkä halunnut olla hänen tukena. Vaikka hän ei suoraan mua asioista syyttänyt niin siltä se aina tuntui.
Oli kausia jolloin hän oli kotona kahdesta päivästä muutamaan viikkoon. Selvinpäin hänen kanssa pystyi keskustelemaan. Hän ymmärsi asiat ja teki päätöksiä päihteiden käytön lopettamiseen. Ne päätökset ei vain kantanut montaa päivää. Usein vain seuraavaan päivään.
Heikki käytti pääsääntöisesti amfetamiinia, mutta sen puutteessa kelpasi mikä tahansa mitä saatavilla oli. Subu, bentsot, hasis, heroiini, sienet, xanor, lsd jne. Olin oppinut tunnistamaan eri päihteiden vaikutuksen ja huomasin Heikistä mitä hän milloinkin oli vetänyt. Se oli säälittävää.
Ei Heikki pohjimmiltaan paha ollut. Herkkä ja rakastava ihminen. Ihminen joka halusi perheelleen parasta. Olla tukena ja kuulua perheeseen. Aivan mahtava persoona. Heikko hän oli. Päihteet olivat hänelle elämän tapa. Tapa joka oli juurtunut syvälle. Taustalla oli paljon ikävää ja menetyksiä joita hän ei kyennyt käsittelemään. Päihteet auttoi häntä jaksamaan eteenpäin. Hän ei pystynyt vastustamaan niiden kiusausta. Päihteet teki hänestä pahan. Monesti hän kokikin olevansa uhri. Ei syyllinen mihinkään.
Ihminen joka on käyttänyt päihteitä 20 vuotta. Eikä koskaan ole mennyt katkolle tai hoitoon. Vankilassa olessaan ollut olosuhteiden pakosta ilman. Hakeutunut vankilasta jatkohoitoon. Muttei koskaan ole kävellyt kadulta katkolle. Mitä pitää tapahtua, että tajuaa hakea apua itselleen. On saanut perheen, oman hartaasti toivotun lapsen. On saanut nähdä sen toisen puolen elämästä, että mitä elämä voisi olla ilman päihteitä. Saanut kokea kadulla kovia. Ystäviä kuollut ympäriltä. Oma terveys alkaa pettämään. Läheiset ympärillä kärsivät. Parisuhde rakoilee. Ei, ei siltikkään pysty myöntämään, että tarvitsee apua. Että tähän en pysty itse.
Heikki sanoi aina, että katko ei ole tarkoitettu hänen laiselleen. Hän pystyy lopettamaan kaman käytön itse jos haluaa. Hän pakoilee vastuuta viimeiseen saakka. Huijaa itseään.
Heikin kanssa hyvinä hetkinä keskustellessa hän kertoi miettineensä katkoa. Asia jäi kuitenkin aina tai ainakin tähän asti vain ajatuksentasolle.
Mua loukkasi hänen syytökset että en olisi tukenut häntä. Se tuntui uskomattoman röyhkeältä ja törkeältä väitteeltä. Olin seurannut vuosia hänen touhujaan. Antanut anteeksi petetyt lupaukset, suutuspäissään syljetyt syytökset yms. Antanut uusia tilaisuuksia. Antanut hänelle mahdollisuuden tähän kaikkeen. Kotona hänellä olisi ollut kaikkea mitä ihminen voi vain toivoa....paitsi tärkeintä HUUMEITA.
Olin kuunnellut hänen huoliaan yötä myöden. Antanut aikaa. Auttanut käytännön asioissa. Ehkä mä tein liikaa. Olin liian kiltti. Ehkä vika olikin siinä. Mä olin aina kotona. Hoidin lapset, tein arkityöt, pidin kodin siistinä, pyykkäsin, kävin kaupassa, hoidin lapset. Käytännössä siis kaiken.
Heikki lupaili uskomattoman määrän asioita, mistä noin yksi sadasta toteutui. Hän olisi luvannut mulle vaikka kuun taivaalta. Sanoin lukemattomat kerrat että ruma totuus on aina sata kertaa parempi kuin kaunis valhe. Annoin mahdollisuuden puhua totta. Silti hänen piti luoda muhun toivoa ja uskoa viimeiseen saakka.
Ne muutamat kerrat kun olisin itse lähtenyt juhlimaan ystävieni kanssa jäivät juhlimatta. Heikki ei tullut hoitamaan lapsia vaikka siitä oli puhuttu viikkoja etukäteen ja kaiken piti olla selvää. Hänen menot menivät aina mun menojen edelle. Ajan kanssa en enää pyytänyt häntä lapsen hoitajaksi. Eihän kuitenkaan tulisi ja jos tulisi ei välttämättä olisi hoito kuntoinen. Luottamus oli olematon. Sekin Heikin oli vaikea välistä ymmärtää.
Miksi sitä sitten roikkuu vuosia suhteessa mikä tuntuu tuhoon tuomitulta? Mä ainakin jaksoin uskoa. Uskoa Heikin tulevaisuuteen. Mä tiesin millainen hän oli oikeasti. Elin muistoissa. En osannut päästää irti. Roikuin epätoivoisena suhteen menneisyydessä. Vaikka tiesin mikä tilanne oli. Olin sairastunut niin pahasti. Siirsin ero päätöstä aina myöhemmäksi. Oli syntymäpäiviä, juhlia, menoja yms. minkä takia piti odottaa vielä hetki. Valehtelin itselleni. Enj halunnut uskoa. Ajattelin, että en itse saa päätettyä yhtä suhdetta ja vaadin toista lopettamaan päihteiden käytön. Heikki oli mun huumeeni/päihteeni. En halunnut luovuttaa ja antaa periksi. Halusin taistella. Se taistelu olikin haastellista yksin.
Oli kausia jolloin hän oli kotona kahdesta päivästä muutamaan viikkoon. Selvinpäin hänen kanssa pystyi keskustelemaan. Hän ymmärsi asiat ja teki päätöksiä päihteiden käytön lopettamiseen. Ne päätökset ei vain kantanut montaa päivää. Usein vain seuraavaan päivään.
Heikki käytti pääsääntöisesti amfetamiinia, mutta sen puutteessa kelpasi mikä tahansa mitä saatavilla oli. Subu, bentsot, hasis, heroiini, sienet, xanor, lsd jne. Olin oppinut tunnistamaan eri päihteiden vaikutuksen ja huomasin Heikistä mitä hän milloinkin oli vetänyt. Se oli säälittävää.
Ei Heikki pohjimmiltaan paha ollut. Herkkä ja rakastava ihminen. Ihminen joka halusi perheelleen parasta. Olla tukena ja kuulua perheeseen. Aivan mahtava persoona. Heikko hän oli. Päihteet olivat hänelle elämän tapa. Tapa joka oli juurtunut syvälle. Taustalla oli paljon ikävää ja menetyksiä joita hän ei kyennyt käsittelemään. Päihteet auttoi häntä jaksamaan eteenpäin. Hän ei pystynyt vastustamaan niiden kiusausta. Päihteet teki hänestä pahan. Monesti hän kokikin olevansa uhri. Ei syyllinen mihinkään.
Ihminen joka on käyttänyt päihteitä 20 vuotta. Eikä koskaan ole mennyt katkolle tai hoitoon. Vankilassa olessaan ollut olosuhteiden pakosta ilman. Hakeutunut vankilasta jatkohoitoon. Muttei koskaan ole kävellyt kadulta katkolle. Mitä pitää tapahtua, että tajuaa hakea apua itselleen. On saanut perheen, oman hartaasti toivotun lapsen. On saanut nähdä sen toisen puolen elämästä, että mitä elämä voisi olla ilman päihteitä. Saanut kokea kadulla kovia. Ystäviä kuollut ympäriltä. Oma terveys alkaa pettämään. Läheiset ympärillä kärsivät. Parisuhde rakoilee. Ei, ei siltikkään pysty myöntämään, että tarvitsee apua. Että tähän en pysty itse.
Heikki sanoi aina, että katko ei ole tarkoitettu hänen laiselleen. Hän pystyy lopettamaan kaman käytön itse jos haluaa. Hän pakoilee vastuuta viimeiseen saakka. Huijaa itseään.
Heikin kanssa hyvinä hetkinä keskustellessa hän kertoi miettineensä katkoa. Asia jäi kuitenkin aina tai ainakin tähän asti vain ajatuksentasolle.
Mua loukkasi hänen syytökset että en olisi tukenut häntä. Se tuntui uskomattoman röyhkeältä ja törkeältä väitteeltä. Olin seurannut vuosia hänen touhujaan. Antanut anteeksi petetyt lupaukset, suutuspäissään syljetyt syytökset yms. Antanut uusia tilaisuuksia. Antanut hänelle mahdollisuuden tähän kaikkeen. Kotona hänellä olisi ollut kaikkea mitä ihminen voi vain toivoa....paitsi tärkeintä HUUMEITA.
Olin kuunnellut hänen huoliaan yötä myöden. Antanut aikaa. Auttanut käytännön asioissa. Ehkä mä tein liikaa. Olin liian kiltti. Ehkä vika olikin siinä. Mä olin aina kotona. Hoidin lapset, tein arkityöt, pidin kodin siistinä, pyykkäsin, kävin kaupassa, hoidin lapset. Käytännössä siis kaiken.
Heikki lupaili uskomattoman määrän asioita, mistä noin yksi sadasta toteutui. Hän olisi luvannut mulle vaikka kuun taivaalta. Sanoin lukemattomat kerrat että ruma totuus on aina sata kertaa parempi kuin kaunis valhe. Annoin mahdollisuuden puhua totta. Silti hänen piti luoda muhun toivoa ja uskoa viimeiseen saakka.
Ne muutamat kerrat kun olisin itse lähtenyt juhlimaan ystävieni kanssa jäivät juhlimatta. Heikki ei tullut hoitamaan lapsia vaikka siitä oli puhuttu viikkoja etukäteen ja kaiken piti olla selvää. Hänen menot menivät aina mun menojen edelle. Ajan kanssa en enää pyytänyt häntä lapsen hoitajaksi. Eihän kuitenkaan tulisi ja jos tulisi ei välttämättä olisi hoito kuntoinen. Luottamus oli olematon. Sekin Heikin oli vaikea välistä ymmärtää.
Miksi sitä sitten roikkuu vuosia suhteessa mikä tuntuu tuhoon tuomitulta? Mä ainakin jaksoin uskoa. Uskoa Heikin tulevaisuuteen. Mä tiesin millainen hän oli oikeasti. Elin muistoissa. En osannut päästää irti. Roikuin epätoivoisena suhteen menneisyydessä. Vaikka tiesin mikä tilanne oli. Olin sairastunut niin pahasti. Siirsin ero päätöstä aina myöhemmäksi. Oli syntymäpäiviä, juhlia, menoja yms. minkä takia piti odottaa vielä hetki. Valehtelin itselleni. Enj halunnut uskoa. Ajattelin, että en itse saa päätettyä yhtä suhdetta ja vaadin toista lopettamaan päihteiden käytön. Heikki oli mun huumeeni/päihteeni. En halunnut luovuttaa ja antaa periksi. Halusin taistella. Se taistelu olikin haastellista yksin.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Ristiäiset
Se oli mun elämäni nöyryyttävin päivä. Muisteleminenkin saa ihokarvat nousemaan pystyyn.
Vauva kastettiin seurakuntatalolla. Oli kutsuttu paljon sukua. Mulla oli kyllä aavistus edeltävinä päivinä, että näinköhän herra saapuu paikalle. Mietin kuitenkin, että oli kyse hänen pojasta jota hän niin kovasti oli toivonut. Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Heikkiä ei ollut näkyny viime päivinä. Lupasi kuitenkin tulla kotiin ennen ristiäisiä. Ristiäisiä edeltävänä iltana häntä ei näkynyt. Puhelin oli kiinni. Silloin tiesin, että seuraava päivä tulisi olemaan painajainen. Silti jaksoin uskoa viimeiseen saakka, ettei hän tekisi tätä mulle eikä omalle pojalleen. Kyllä sitä ihmisen pitää olla tyhmä!
Kun seuraavana aamuna suuntasimme seurakuntatalolle, olin hermona. Käteni tärisivät. Ja tämä ei johtunut siitä, että ristiäiset jännittäisivät vaan se miten tulisin selviämään päivästä. Mitä sanon papille, sukulaisille, vieraille, Oliverille yms.
Se päivä oli pitkä ja raskas. Kaikki kyselivät, missäs isä on? Ja mä sanoin, että en tiedä( monikaan ei siis tiennyt Heikin päihdeongelmasta, vaan pitivät häntä täydellisenä ihmisenä, puolisona, isänä. Mietinkin, että näin kulissit kaatuvat). Voin kuvitella miten sukulaiset keskenään pohtivat tilannetta ja puhuvat pahaa selän takana. Seisoin kummien kanssa kastetilaisuudenajan vieraiden edessä. Luin ääneen vanhempien rukousta mikä siihen hetkeen tuntui todella kliseeltä. Mieleni teki itkeä ja hävitä maanalle ja olla tulematta sieltä koskaan pois. Miten hän pystyi tekemään mulle näin? Hänen pitäisi seisoa mun rinnalla ja tukea mua. Olla läsnä tärkeässä tilaisuudessa. Toivoin hänelle kaikkea pahaa!!
Jostain sain kuitenkin voimia hymyillä läpi tilaisuuden ja vaihdella kuulumisia teennäiseen tapaan vieraiden kanssa. Pettymys kuitenkin painoi harteilla koko päivän. Kaikki olisi ollut täydellistä jos Heikki olisi ollut vain paikalla. Paikka oli laitettu kauniisti. Ja tilaisuus oli muutenkin kaunis ja koskettava. Heikki olisi viihtynyt siellä.
Kotiin päästyäni mietin miten nöyryyttävältä kaikki oli tuntunut. Heikki häpäisi mut koko suvun edessä. Hän ei voinut sanallakaan ilmoittaa olemassa olostaan. Päätin etten koskaan enää pidä juhlatilaisuuksia joissa "vaaditaan" etikettien mukaan kummankin vanhemman läsnäolo.
Ihana poikamme sai kuitenkin nimen Anton. Hän on onneksi autuaan tietämätön maailman pahuudesta ja ihmisten itsekyyksistä. Toivon että hän saa kasvaa tasapainoisessa kodissa.
Tiesin mitä se tarkoittaisi. Näin asiat ei voisi jatkua.
Vauva kastettiin seurakuntatalolla. Oli kutsuttu paljon sukua. Mulla oli kyllä aavistus edeltävinä päivinä, että näinköhän herra saapuu paikalle. Mietin kuitenkin, että oli kyse hänen pojasta jota hän niin kovasti oli toivonut. Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Heikkiä ei ollut näkyny viime päivinä. Lupasi kuitenkin tulla kotiin ennen ristiäisiä. Ristiäisiä edeltävänä iltana häntä ei näkynyt. Puhelin oli kiinni. Silloin tiesin, että seuraava päivä tulisi olemaan painajainen. Silti jaksoin uskoa viimeiseen saakka, ettei hän tekisi tätä mulle eikä omalle pojalleen. Kyllä sitä ihmisen pitää olla tyhmä!
Kun seuraavana aamuna suuntasimme seurakuntatalolle, olin hermona. Käteni tärisivät. Ja tämä ei johtunut siitä, että ristiäiset jännittäisivät vaan se miten tulisin selviämään päivästä. Mitä sanon papille, sukulaisille, vieraille, Oliverille yms.
Se päivä oli pitkä ja raskas. Kaikki kyselivät, missäs isä on? Ja mä sanoin, että en tiedä( monikaan ei siis tiennyt Heikin päihdeongelmasta, vaan pitivät häntä täydellisenä ihmisenä, puolisona, isänä. Mietinkin, että näin kulissit kaatuvat). Voin kuvitella miten sukulaiset keskenään pohtivat tilannetta ja puhuvat pahaa selän takana. Seisoin kummien kanssa kastetilaisuudenajan vieraiden edessä. Luin ääneen vanhempien rukousta mikä siihen hetkeen tuntui todella kliseeltä. Mieleni teki itkeä ja hävitä maanalle ja olla tulematta sieltä koskaan pois. Miten hän pystyi tekemään mulle näin? Hänen pitäisi seisoa mun rinnalla ja tukea mua. Olla läsnä tärkeässä tilaisuudessa. Toivoin hänelle kaikkea pahaa!!
Jostain sain kuitenkin voimia hymyillä läpi tilaisuuden ja vaihdella kuulumisia teennäiseen tapaan vieraiden kanssa. Pettymys kuitenkin painoi harteilla koko päivän. Kaikki olisi ollut täydellistä jos Heikki olisi ollut vain paikalla. Paikka oli laitettu kauniisti. Ja tilaisuus oli muutenkin kaunis ja koskettava. Heikki olisi viihtynyt siellä.
Kotiin päästyäni mietin miten nöyryyttävältä kaikki oli tuntunut. Heikki häpäisi mut koko suvun edessä. Hän ei voinut sanallakaan ilmoittaa olemassa olostaan. Päätin etten koskaan enää pidä juhlatilaisuuksia joissa "vaaditaan" etikettien mukaan kummankin vanhemman läsnäolo.
Ihana poikamme sai kuitenkin nimen Anton. Hän on onneksi autuaan tietämätön maailman pahuudesta ja ihmisten itsekyyksistä. Toivon että hän saa kasvaa tasapainoisessa kodissa.
Tiesin mitä se tarkoittaisi. Näin asiat ei voisi jatkua.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Uusi alku?
Niin meidän poikamme sitten syntyi. Hän oli ihana, täydellinen pieni ihmisen alku. Heikki oli synnytyksessä mukana ja oli mulle suurena tukena. Hän oli niin onnellinen saadessaan pojan syliinsä. Ajattelin, että olisiko tämä alku jollekkin uudelle. Pääsimme aika pian sairaalasta kotiin. Kaikki tuntui menevän hyvin, lähestulkoon täydellisesti. Heikki halusi hoitaa vauvaa koko ajan. Sain melkein taistella vaipan vaihdosta. Kaikki menneet surut ja kyyneleet, epävarmuus ja yksinäisyys unohtuivat.
Kaksi viikkoa kului ja PAM! Heikki lähti "käymään" asioilla ja kahteen viikkoon hänestä ei kuulunut. Olin niin pettynyt. Niin vihainen. Itkin ja ajattelin että tästä me ei selvitä. En ymmärtänyt miten hän voi jättää mut ja aivan pienen vauvan kotiin ja lähteä noin vain lähteä. Oli armoton talvi, pakkasta melkein 30 astetta. Yritin pärjätä vauvan ja Oliverin kanssa. Vein joka päivä Oliverin eskariin ja kävin hakemassa neljän tunnin päästä pois. Kylmyys oli karmivaa. Olin katkera ja vihainen. Yritin elää miettimättä Heikkiä ollenkaan. Keskityä lapsiin. Iltaisin mietin miten joku voi olla näin julma. Säälin lapsia. Olin pahoillani Heikin puolesta, hän jäisi paitsi vauvan ensimmäisistä viikoista. Tiesin, että hän tulee joskus katumaan tekojaan, ainakin toivoin niin.
Sain kuulla, että Heikki on jonkun vieraan naisen apuna. Tämä nainen tarvitsi apua selviytyäkseen elämässä eteen päin. Olin raivona. Siellä Heikki leikkii sankaria vaikka on täysi luuseri. Auttaa jotain vierasta perheensä kustannuksella. Miten ihminen voi auttaa ketään jos ei pysty auttamaan itseäänkään. Hänhän se sitä apua tarvitsi. Olin itkuinen iltaisin ja öisin. Katsoin kun vauva nukkui ja itkin krokotiilin kyyneleitä. Säälin itseäni, säälin vauvaa säälin meitä kaikkia.
Heikki soitti mulle ja selitteli jotain paskaa siitä miten hänen on pakko olla muualla ja että mun pitäisi yrittää ymmärtää ja tukea häntä. Hän kuitenkin teki tämän meidän perheen takia. En uskonut korviani. On jätkällä pokkaa tulla selvittämään jotain tollaista mulle. En jaksanut riidellä. Kuuntelin vain ja olin hiljaa. En välittänyt.
Kului viikkoja. Olin yöllä imettämässä vauvaa. Heikki soittaa mulle ja käy tivaamaan miten olen hereillä siihen aikaan. Kerroin imettäväni ja että vauvat heräilee yöllä ja että hänkin tietäisi sen jos olisi joskus kotona. Heikki käy puhumaan vihjailevasti, että on kuullut että mulla olisi ollut joku toinen mies. Ja, että jos hän koskaan saa tietää että olen pettänyt häntä hän pettää takaisin. Kello oli kaksi yöllä ja olin synnyttänyt joitain viikkoja sitten. Mulla ei riittänyt huumori tähän. En jaksanut kuunnella...laitoin luurin kiinni. Miten joku viitsi edes ääneen sanoa tollaisia syytöksiä. Oma olo oli erittäin ruma ja epänaisellinen. Olin turvoksissa ja väsynyt. Joka paikka hellänä synnytyksestä. Viimeisenä mielessä olisi ollut miehet ja seksi. Selitä tämä nyt päihtyneelle narkkarille.
Tilanne jatkui samana pitkään. Heikki kävi kotona milloin missäkin kunnossa "kääntymässä". Nukkui, söi ja lähti. Meidän keskinäinen kommunikointi oli sitä, että Heikki pyyteli asioita anteeksi ja lupaili asioita joita ei koskaan pitänyt. Elämäni oli muuttunut helvetilliseksi.
Aloin toivomaan, että ei tulisi ollenkaan. Ja kun hän tuli toivoin, että lähtisi pian. En kestänyt katsoa hänen tuhoaan vierestä toimettomana. En jaksanut ymmärtää. En jaksanut kuunnella. Olin vain ja toivoin, että asiat muuttuisivat itsestään.
En tiedä raskaampaa ja puuduttavampaa kuin katsoa läheisen pitkän kaavan itsemurhaa vierestä.
Kaksi viikkoa kului ja PAM! Heikki lähti "käymään" asioilla ja kahteen viikkoon hänestä ei kuulunut. Olin niin pettynyt. Niin vihainen. Itkin ja ajattelin että tästä me ei selvitä. En ymmärtänyt miten hän voi jättää mut ja aivan pienen vauvan kotiin ja lähteä noin vain lähteä. Oli armoton talvi, pakkasta melkein 30 astetta. Yritin pärjätä vauvan ja Oliverin kanssa. Vein joka päivä Oliverin eskariin ja kävin hakemassa neljän tunnin päästä pois. Kylmyys oli karmivaa. Olin katkera ja vihainen. Yritin elää miettimättä Heikkiä ollenkaan. Keskityä lapsiin. Iltaisin mietin miten joku voi olla näin julma. Säälin lapsia. Olin pahoillani Heikin puolesta, hän jäisi paitsi vauvan ensimmäisistä viikoista. Tiesin, että hän tulee joskus katumaan tekojaan, ainakin toivoin niin.
Sain kuulla, että Heikki on jonkun vieraan naisen apuna. Tämä nainen tarvitsi apua selviytyäkseen elämässä eteen päin. Olin raivona. Siellä Heikki leikkii sankaria vaikka on täysi luuseri. Auttaa jotain vierasta perheensä kustannuksella. Miten ihminen voi auttaa ketään jos ei pysty auttamaan itseäänkään. Hänhän se sitä apua tarvitsi. Olin itkuinen iltaisin ja öisin. Katsoin kun vauva nukkui ja itkin krokotiilin kyyneleitä. Säälin itseäni, säälin vauvaa säälin meitä kaikkia.
Heikki soitti mulle ja selitteli jotain paskaa siitä miten hänen on pakko olla muualla ja että mun pitäisi yrittää ymmärtää ja tukea häntä. Hän kuitenkin teki tämän meidän perheen takia. En uskonut korviani. On jätkällä pokkaa tulla selvittämään jotain tollaista mulle. En jaksanut riidellä. Kuuntelin vain ja olin hiljaa. En välittänyt.
Kului viikkoja. Olin yöllä imettämässä vauvaa. Heikki soittaa mulle ja käy tivaamaan miten olen hereillä siihen aikaan. Kerroin imettäväni ja että vauvat heräilee yöllä ja että hänkin tietäisi sen jos olisi joskus kotona. Heikki käy puhumaan vihjailevasti, että on kuullut että mulla olisi ollut joku toinen mies. Ja, että jos hän koskaan saa tietää että olen pettänyt häntä hän pettää takaisin. Kello oli kaksi yöllä ja olin synnyttänyt joitain viikkoja sitten. Mulla ei riittänyt huumori tähän. En jaksanut kuunnella...laitoin luurin kiinni. Miten joku viitsi edes ääneen sanoa tollaisia syytöksiä. Oma olo oli erittäin ruma ja epänaisellinen. Olin turvoksissa ja väsynyt. Joka paikka hellänä synnytyksestä. Viimeisenä mielessä olisi ollut miehet ja seksi. Selitä tämä nyt päihtyneelle narkkarille.
Tilanne jatkui samana pitkään. Heikki kävi kotona milloin missäkin kunnossa "kääntymässä". Nukkui, söi ja lähti. Meidän keskinäinen kommunikointi oli sitä, että Heikki pyyteli asioita anteeksi ja lupaili asioita joita ei koskaan pitänyt. Elämäni oli muuttunut helvetilliseksi.
Aloin toivomaan, että ei tulisi ollenkaan. Ja kun hän tuli toivoin, että lähtisi pian. En kestänyt katsoa hänen tuhoaan vierestä toimettomana. En jaksanut ymmärtää. En jaksanut kuunnella. Olin vain ja toivoin, että asiat muuttuisivat itsestään.
En tiedä raskaampaa ja puuduttavampaa kuin katsoa läheisen pitkän kaavan itsemurhaa vierestä.
maanantai 13. syyskuuta 2010
Rakkaus...kantava voima vs turmion kuilu
Rakkaudesta ja parisuhteesta pitäisi saada voimia. Toiseen pitää pystyä luottamaan. Silloin kun on elämässä ja arjessa hetki ettei jaksa, tukeutuu siihen omaan puolisoon jonka pitäisi olla vahva kuin kallio. Se hän sanotaan jo papin edessä... tahdotko rakastaa niin huonoina kuin hyvinä hetkinä. Luottamus on suhteen perusta ja jos sen menettää niin koko suhde sortuu. Miksi sitten on niin vaikeaa päästää irti? Tunteet tekee asioista monimutkaisia.
Aloin huomata, että olen suhteessa se antava osapuoli ja koskaan en saanut mitään takaisin. Ainakaan mitään sellaista mikä antaisi voimaa.Olin aivan loppu. Loput energiastani kului turhien asioiden pyörittelyyn. Suuhteemme söi viimeisetkin voimavarani. Ja näin ei kuulunut olla.
Meiltä ei koskaan puuttunut rakkautta. Me rakastimme viimeiseen saakka. Aina se ei vain riitä. Kun lyö tarpeeksi pitkään päätä seinään ni järkikin sanoo että se alkaa jossain kohtaa sattua.
Mä jaksoin kerta toisensa jälkeen uskoa, uskoa meihin, uskoa Heikkiin, yhteiseen tulevaisuuteen, perheeseen. Siinä kohtaako meni pieleen?
Rajoja on vaikea asettaa. Meillä rajat venyivät ja paukkuivat niin että natina vain kuului. Sietokyky kasvoi sitä mukaan kun kestettävää tuli. En enää itsekkään tiennyt oliko tämä oikein vain väärin. Pohdin itsekseni asioita ja kauhistukseni huomasin hyväksyväni sellaisia asioita joita kolme vuotta sitten en olisi kuuna päivänä katsonut läpi sormieni puhumattakaan, että olisin sitä pitänyt normaalina. Olinko itse sairastunut?
Aloin miettimään asiaan lasten näkökulmasta. Jos mä pidin tätä normaalina mahtoiko lapsetkin ajatella niin? Ei hän ne tiedä muusta kuin tästä. Emme yleensä riidellyt lasten kuullen päihteistä lukuunottamatta muutamaa kertaa.
Mieleeni palautui ensimmäinen iso riita joka oli erittäin kummallinen. Oli Heikin syntymäpäivät, kesä oli lopuillaan. Ystävi oli lapsineen käymässä kauempaa. Heikki oli käyttäytynyt kummallisesti koko sen ajan. Huomasin kyllä, että hän oli voimakkaasti päihtynyt. Hän osoitti mulle mieltään jostain. Ymmärsi kaikki puheeni väärin. (tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun tulin väärinymmärretyksi, usein oli aivan sama mitä sanoin niin vastaus oli väärä. Mietin että voi kun saisi käsikirjoituksen jossa olisi vuorosanat minkä mukaan riita etenisi ja pääsisin pois tilanteesta.) Lähdimme kahdestaan puhumaan asioista ulos. Keskustelu sai heti kummallisen suunnan. Heikki oli sekava ja en alkuun edes ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän haukkui mua tyhmäksi ja väitti että esitin. Olin aivan hukassa. Yritin saada häntä puhumaan asioista oikeilla nimillä ja suoraan eikä käyttäisi vertaiskuvia ja vihjailisi. Hän oli sitä mieltä, että tämä mun erittäin hyvä lapsuudenystävä manipuloisi mua ja vehkeili mun seläntakana. Hänestä olisi vain harmia ja mun pitäisi sanoa ystävälleni ja hänen lapsillee että "painuisivat helvettiin". Yritin sopertaa jotain järkevää. Kerroin, että olin tuntenut hänet lähes koko ikäni ja hän ei koskaan haluaisi pahaa mulle. Mut mähän olinkin vain niin tyhmä etten huomannut päivänselviä asioita. Keskustelu eteni ala-arvoisissa merkeissä...itkin. Seuraavaksi hän kävi puhumaan exästäni (joka oli elossa vielä tässä kohtaa). En Heikin mielestä ymmärtänyt miten vaarallinen hän oli ( siis mä, joka olin elänyt hänen kanssa 10 vuotta, totta helvetissä tiesin miten häiriintynyt hän osasi olla!). Heikki huuti ja kiroili ja haukkui mua. En saanut käsitystä mitä hän halusi, mutta päätin, että jos joku meidän kämpästä lähtee niin se ei ole ystäväni. Keskustelumme aikana Heikki oli poistunut tilanteesta usean kerran, mutta tuli aina vain takaisin. Niin kun mä toivoin että kävelisi niin kauas kun jalat vain kantaisivat. Ajattelin ettei kaikki ole hyvin. Sitten hän kävi pauhaamaan että meidän pitäisi muuttaa suomesta kokonaan pois. Täällä emme olisi turvassa. Siinä kohtaa keskustelu meni sille linjalle, että ajattelin itse poistua tilanteesta. Mun ei tarvinnut kuunnella tällaista. Heikki kulki mun kannoilla ja ei antanut periksi. Itkin valtavasti mikä oli mulle uutta koska edellinen suhde oli tehnyt musta jääkimpaleen. Exäni ei voinut sietää itkemistäni. Hänen mielestään se oli heikkouden merkki ja hakkasi mua niin kauan että lopetin itkun. Opin pikku hiljaa nielemään kyyneleeni ja en enää itkenyt. Nyt kyyneleet olivat palanneet vuosien takaa ja niitä vain tuli ja tuntui ettei loppua näkynyt.
Olin niin vihainen Heikille ja hänen käyttäytymiselle. Kuitenkin aivan yhtäkkiä hän muuttui. Kävi pyytelemään anteeksi. Sanoi menneensä liian pitkälle ja ei ymmärrä mikä hänelle tuli. Katsoin häntä. Onko tämä ollenkaan sama ihminen joka viisi minuuttia sitten raivosi mulle kaikenlaisista vainoharhaisuuksista. Heikki suurinpiirtein aneli lupaa tulla kotiin. Sanoi olevansa vaikka toisessa huoneessa, kunhan vain saisi tulla. Suostuin tähän ja hän oli koko loppu päivän nöyrä ja hiljainen.
Yritin puhua hänen kanssaan tapahtuneesta useiden päivien päästä. Heikki ei kuitenkaan osannut selittää mikä häneen oli mennyt. Ei halunnut puhua asiasta koska teki niin pahaa miettiä miten oli mua kohtaan käyttäytynyt. Annoin asian olla. Luulin, että tämä jäisi viimeiseksi "kohtaukseksi". Mutta olinpa taas väärässä.
Aloin huomata, että olen suhteessa se antava osapuoli ja koskaan en saanut mitään takaisin. Ainakaan mitään sellaista mikä antaisi voimaa.Olin aivan loppu. Loput energiastani kului turhien asioiden pyörittelyyn. Suuhteemme söi viimeisetkin voimavarani. Ja näin ei kuulunut olla.
Meiltä ei koskaan puuttunut rakkautta. Me rakastimme viimeiseen saakka. Aina se ei vain riitä. Kun lyö tarpeeksi pitkään päätä seinään ni järkikin sanoo että se alkaa jossain kohtaa sattua.
Mä jaksoin kerta toisensa jälkeen uskoa, uskoa meihin, uskoa Heikkiin, yhteiseen tulevaisuuteen, perheeseen. Siinä kohtaako meni pieleen?
Rajoja on vaikea asettaa. Meillä rajat venyivät ja paukkuivat niin että natina vain kuului. Sietokyky kasvoi sitä mukaan kun kestettävää tuli. En enää itsekkään tiennyt oliko tämä oikein vain väärin. Pohdin itsekseni asioita ja kauhistukseni huomasin hyväksyväni sellaisia asioita joita kolme vuotta sitten en olisi kuuna päivänä katsonut läpi sormieni puhumattakaan, että olisin sitä pitänyt normaalina. Olinko itse sairastunut?
Aloin miettimään asiaan lasten näkökulmasta. Jos mä pidin tätä normaalina mahtoiko lapsetkin ajatella niin? Ei hän ne tiedä muusta kuin tästä. Emme yleensä riidellyt lasten kuullen päihteistä lukuunottamatta muutamaa kertaa.
Mieleeni palautui ensimmäinen iso riita joka oli erittäin kummallinen. Oli Heikin syntymäpäivät, kesä oli lopuillaan. Ystävi oli lapsineen käymässä kauempaa. Heikki oli käyttäytynyt kummallisesti koko sen ajan. Huomasin kyllä, että hän oli voimakkaasti päihtynyt. Hän osoitti mulle mieltään jostain. Ymmärsi kaikki puheeni väärin. (tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun tulin väärinymmärretyksi, usein oli aivan sama mitä sanoin niin vastaus oli väärä. Mietin että voi kun saisi käsikirjoituksen jossa olisi vuorosanat minkä mukaan riita etenisi ja pääsisin pois tilanteesta.) Lähdimme kahdestaan puhumaan asioista ulos. Keskustelu sai heti kummallisen suunnan. Heikki oli sekava ja en alkuun edes ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän haukkui mua tyhmäksi ja väitti että esitin. Olin aivan hukassa. Yritin saada häntä puhumaan asioista oikeilla nimillä ja suoraan eikä käyttäisi vertaiskuvia ja vihjailisi. Hän oli sitä mieltä, että tämä mun erittäin hyvä lapsuudenystävä manipuloisi mua ja vehkeili mun seläntakana. Hänestä olisi vain harmia ja mun pitäisi sanoa ystävälleni ja hänen lapsillee että "painuisivat helvettiin". Yritin sopertaa jotain järkevää. Kerroin, että olin tuntenut hänet lähes koko ikäni ja hän ei koskaan haluaisi pahaa mulle. Mut mähän olinkin vain niin tyhmä etten huomannut päivänselviä asioita. Keskustelu eteni ala-arvoisissa merkeissä...itkin. Seuraavaksi hän kävi puhumaan exästäni (joka oli elossa vielä tässä kohtaa). En Heikin mielestä ymmärtänyt miten vaarallinen hän oli ( siis mä, joka olin elänyt hänen kanssa 10 vuotta, totta helvetissä tiesin miten häiriintynyt hän osasi olla!). Heikki huuti ja kiroili ja haukkui mua. En saanut käsitystä mitä hän halusi, mutta päätin, että jos joku meidän kämpästä lähtee niin se ei ole ystäväni. Keskustelumme aikana Heikki oli poistunut tilanteesta usean kerran, mutta tuli aina vain takaisin. Niin kun mä toivoin että kävelisi niin kauas kun jalat vain kantaisivat. Ajattelin ettei kaikki ole hyvin. Sitten hän kävi pauhaamaan että meidän pitäisi muuttaa suomesta kokonaan pois. Täällä emme olisi turvassa. Siinä kohtaa keskustelu meni sille linjalle, että ajattelin itse poistua tilanteesta. Mun ei tarvinnut kuunnella tällaista. Heikki kulki mun kannoilla ja ei antanut periksi. Itkin valtavasti mikä oli mulle uutta koska edellinen suhde oli tehnyt musta jääkimpaleen. Exäni ei voinut sietää itkemistäni. Hänen mielestään se oli heikkouden merkki ja hakkasi mua niin kauan että lopetin itkun. Opin pikku hiljaa nielemään kyyneleeni ja en enää itkenyt. Nyt kyyneleet olivat palanneet vuosien takaa ja niitä vain tuli ja tuntui ettei loppua näkynyt.
Olin niin vihainen Heikille ja hänen käyttäytymiselle. Kuitenkin aivan yhtäkkiä hän muuttui. Kävi pyytelemään anteeksi. Sanoi menneensä liian pitkälle ja ei ymmärrä mikä hänelle tuli. Katsoin häntä. Onko tämä ollenkaan sama ihminen joka viisi minuuttia sitten raivosi mulle kaikenlaisista vainoharhaisuuksista. Heikki suurinpiirtein aneli lupaa tulla kotiin. Sanoi olevansa vaikka toisessa huoneessa, kunhan vain saisi tulla. Suostuin tähän ja hän oli koko loppu päivän nöyrä ja hiljainen.
Yritin puhua hänen kanssaan tapahtuneesta useiden päivien päästä. Heikki ei kuitenkaan osannut selittää mikä häneen oli mennyt. Ei halunnut puhua asiasta koska teki niin pahaa miettiä miten oli mua kohtaan käyttäytynyt. Annoin asian olla. Luulin, että tämä jäisi viimeiseksi "kohtaukseksi". Mutta olinpa taas väärässä.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
tätä mä en voi enää uneksi muuttaa tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Elämä kulki eteenpäin. Suurimman osan ajasta mä olin tyytyväinen elämääni ja onnellinen. Ajattelin että jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa. Me emme riidelleet usein, suuremman osan ajasta meillä meni hyvin. Heikki käytti huumeita silloin tällöin. Mulla ei missään kohtaa hälytyskellot soinut. Jos ihmisellä on niinkin rankka tausta huumeista hänestä ei koskaan tule "kohtuukäyttäjää". Se homma leviää täysin käsiin. Vaikka käyttäjä ei sitä myönnäkkään. Sitä ei pysty hallitsemaan. Se tulee salakavalasti perheeseen ja nakertaa käyttäjäänsä ja sitä kautta läheisiä pala palalta, kunnes se iskee heikoimmalla hetkellä ja tuhoaa kaiken. Heikki oli selvinpäin aivan mahtava persoona. Niin huomaavainen ja rakastava. Halusi olla avuksi kaikille, hänelle oli jopa sosiaalitoimessa annettu lempinimi "robin hood". Hän halusi auttaa heikompia ja vähäosaisia ja se oli ihailtavaa johonkin rajaan saakka. Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan kaikesta mahdollisesta. Hänessä asui pieni poika joka teki kiusaa välistä. Mä ihailin hänen luonnonlapsekkuuttaan. Hän oli aito ja mahdottoman fiksu. Kaikin puolin täydellinen siis, mutta täydellistähän ei ole olemassakaan. Huumeet teki hänestä aivan toisenlaisen ihmisen. Inhimillisyys hävisi, tilalle tuli itsekeskeinen julma ja ilkeä ihmisraunio. Ihminen joka syyttää muita omista virheistään. Omat asiat menee etusijalle ja perheelle jää aikaa vain jos hänelle sopii. Kaverit valtasivat ykkös-sijan. Se oli kovaa. Piti luopua hetkittäin ihmisestä joka oli mun sielunkumppani ja rakastettuni. Se oli kuin surutyötä. Jota alkoi tekemään jo ennen kuin mitään tapahtui. Luottamus väliltämme heikkeni päivä päivältä. Pettymykset tulivat tilalle. Mä tiesin, että Heikki oli sairas ja osittain ei voinut itse tälle mitään. Hän vain taipui huumeiden tahtoon ja teki niiden eteen melkein mitä vain. Uskon että kaikkea hän tarkoitti mitä sanoi. Uskoi joka solullaan toivoi parasta, mutta huumeet vievät voiton. Niille on sama kuka kotona odottaa. Se ei anna odotuttaa itseään. Himo niihin on varmasti valtava, ei kai ihmiset muuten toimisi näin. Mä halusin uskoa viimeiseen saakka Heikkiin ja siihen että hän nujertaa himonsa ja kaikki muuttuu hyväksi. Niin kun elokuvissa, mutta tämähän on totista totta eikä mitään fiktiota.
Muutimme isompaan asuntoon. Tulin raskaaksi. Heikki ilahtui suunnattomasti tiedosta. Hän halusi huutaa koko maailmalle isäksi tulosta.Hän oli kuin pieni lapsi jouluaattona lahjoja odotellessa. Alkuun kaikki sujuikin hyvin. Hän oli mun tukena. Iltaisin mietimme miltä lapsemme näyttäisi ja millainen persoona hänestä tulisi. Olisiko tyttö vai poika. Hän hemmotteli mua ja teki oloni hyväksi, olo oli kuin kunigattarella. Hankimme vauvan tavaroita ja aika kului. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Pieniä retkahduksia pitkin raskaus aikaa hänelle oli. Ei mitään suurempaa. Raskaana hänen poissa olo tuntui vielä raskaammalta kun aiemmin. Olin itkuinen useasti. Itkin iltaisin itseni uneen. Rukoilin vain muutosta. Olin myös henkisesti valmistautunut, että olisin kohta yksin vastuussa vauvasta. Oliver, vanhempi poikani oli tässä kohtaa kuusi vuotta. Hän oli omaksunut Heikin isäkseen ja ihaili häntä suuresti. Heikki oli hänen sankari.
Heikki uskotteli mulle, että kun vauva syntyy kaikki tulee muuttumaan. Hänen poissa ololleen oli aina liuta selityksiä. Hänellä oli tärkeitä ja välttämättömiä syitä olla hoitamassa asioitaan esimerkiksi kaksi viikkoa. Ja tänä aikana ei voi myöskään vastata puhelimeen eikä soittaa mulle koska on niin kiire. Mä sain olla kotona yksin huolehtimassa kaikesta ja huolesta kipeänä, mutta Heikki ei koskaan pystynyt ymmärtämään tätä. Pitkien valvomis jaksojen ja huumeiden takia hänen psyyke alkoi murtumaan hiljattain. Hänestä tuli hetkittäin vainoharhainen ja kireä. Ja keneenkä muuhun hän olisi purkanut kuin muhun. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, koska en pystynyt ymmärtämään häntä halutulla tavalla. Olin pikkumainen ja kateellinen hänen mielestään. Sain kärsiä vainoharhaisuudesta useita kertoja. En saanut käyttää tietokonetta kotonani, koska sitä mitä todennäköisemmin tarkkailtiin ja joku muu käytti sitä samaan aikaan. Myöskin puhelimet olivat tarkassa syynissä. Ystäväni käytiin läpi ja useilla heistä oli jotain epäilyttävää taustaa ja yhteyttä poliisiin ja heille en saanut puhua enkä luottaa. Erilaiset salaliittoteoriat tulivat tutuiksi. Kaikki asiat aina yhdistyivät jotenkin häneen. Mediasta puhumattakaan. Maailman parantaminen tuli myös voimakkaasti esiin. Hänen tehtävä olisi poistaa vääryys ja pahuus tästä yhteiskunnasta. Hän oli katkera monesta eri asiasta. Oli yhteiskunta vastainen ja olisi halunnut jättäytyä koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän kapinoi erinäisiä virastoja ja laitoksia vastaan. Hän koki itsensä tärkeäksi ja vaikutusvaltaiseksi. Ihminen jonka realiteetit ja todellisuuden taju olivat minimaaliset. On todella raskasta yrittää ymmärtää. Toinen näkee asiat niin selkeästi ja itse tiedät miten asiat ovat todellisuudessa. Keskustelut loppuivat useasti riitaan ja hän lähti ovet paukkuen. Toivo meinasi loppua niin moneen kertaan. Pohdin miten tästä selvitään. Enää itseäänkään ei pystynyt huijaamaan, että asiat kääntyisi yhtäkkiä parempaan suuntaan. Tähänkin asti suunta oli ollut jyrkästi alas päin.
Mä olin aina uskonut et me olisi oltu jotenkin ainutlaatuisia yhdessä. Me yhdessä oltaisiin niin vahvoja, että selvittäisiin mistä vain. Emme antaisi minkään nujertaa meitä ja meidän rakkautta. Huomasin itsessäni luovuttamisen merkkejä. Ehkä me emme ole sen erikoisempia kuin kukaan muukaan?
Sitten tuli päivä jolloin poikamme syntyi.
Retkahdus!
Kun mä ensimmäisen kerran tajusin että Heikki oli päihtynyt, ajattelin sen kuuluvan asiaan. Olin kuullut että retkahdukset kuuluvat asiaan ja "paranemiseen". Kuitenkin ajattelin puhuvani asiasta Heikin kanssa. Mietin mikä mun rooli on tässä. Kuuluuko mun moralisoida kolmekymppistä ihmistä joka varmasti hyvin tietää mistä on kyse. Päätin kuitenkin sanoa asiasta tiukkaan sävyyn. Ja vastaanotto ei ollut aivan sellainen mitä odotin. Heikki kuunteli ensin ja sitten menotti hermonsa ja kävi huutamaan. Sanoi että vituttaa tällanen ja hän ei kuuntele. Säikähdin hiukan hänen reaktioitaan. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen hermostuvan niin ja toisena asiana edesmennyt exäni palasi mieleen. Katsoin paremmaksi antaa asian olla. Mietin keskustelumme jälkeen, että kuinka hyvin tunsinkaan Heikin, mitä jos hänestä paljastuisikin väkivaltaisia piirteitä? Mitä jos olinkin ajautunut uudelleen suhteeseen missä nyrkki heiluu. Olin vihainen itselleni, kuinka saatoin olla tässä. Taistelin ensin päästäkseni eroon yhdestä "hullusta" ja olinko ottanut tilalle toisen. Päätin kuitenkin olla menemättä asioiden edelle. En halunnut uskoa, että hän olisi sellainen. Sen perusteella mitä olin häntä oppinut tuntemaan en uskonut väkivaltaisuuteen.
Heräsin yöllä ajatukseen mitä kuulee usein. Narkkari on arvaamaton.
Heikki ei ottanut muhun yhteyttä pariin päivään. Ehdin sinä aikana käymään läpi miljoonia variaatioita siitä mitä tulee tapahtumaan. Saimme kuitenkin asiat selvitettyä. Tässä kohtaa jo huomasin, että jään kakkoseksi riitelyssä. Asiat kääntyivät aivan nurin päin. Ja asiat etenivät riidellessä aivan epäloogisessa järjestyksessä. Usein jälkeen päin ihmettelin, että miten tässä nyt näin kävi ja miksi mä päädyin pyytelemään anteeksi vaikken ollut mitään tehnyt.
Elimme pääsääntöisesti tavallista perhe-elämää. Kävin töissä, Heikki kävi töissä. Kotona olemista, ruoan tekemistä, kauppa reissuja. Leffailtoja, ulkoilua ja joskus kävimme yhdessä juhlimassa. Arki tuntui yhdessä mukavalta. Heikki oli lapsi rakas ja toivoikin jossain vaiheessa saavansa oman lapsen.
Heikkillä ei ollut kokemusta tavallisesta elämästä jossa olisi lapsikin. Arjessa monet asiat olivat hänelle uutta. Kuitenkin hän suurella innolla opetteli niitä. Rutinit alkoivat sujua.
Heikki alkoi toistuvasti olemaan pois kotoolta. Lupaamat asiat eivät pitäneet. Kuulin puhelimessa hänen päihtymys tilansa. Usein puhelun jälkeen aloinkin miettimään missä kunnossa hän on. Puheluissa hän lupaili tulla kohta kotiin. Olin jo oppinut, että kohta voi tarkoittaa kahta tuntia, päivää tai viikkoa. Epävarmuus mikä oli astunut mun elämään oli ahdistavaa. En osannut tehdä mitään hänen poissa ollessaan. En voinut lähteä mihinkään jos hän vaikka tulisikin sillä välin. Kaikki aika ja energia kului odotteluun. Ja niin kuin sanotaan odottavan aika on pitkä.
Mä opin hyväksi kuuntelijaksi. Opin tunnistamaan puhelimessa Heikin äänestä ja tavasta puhua missä mennään. Iltaisin odottelin, että hän soittaisi. Sängyssä maatessani kuuntelin kuuluuko rappukäytävästä askeleita, kääntyykö avain lukossa. Iltaisin/öisin kun hän tuli en osannut suhtautua häneen mitenkään. Olin toivonut hänen tulemista, mutta sitten kun hän oli siinä mua ärsytti ja toivoin ettei olisi tullut ollenkaan. En sietänyt häntä päihtyneenä, hän muuttui toiseksi ihmiseksi. Kirosin huumeet ylinpään helvettiin. Heikki saattoi valvoa yöt ja pelata. Hän oli niin käpertynyt itseensä ettei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Kaikki puheet olivat jollain tapaa liitoksissa häneen. Hänen mielialoihin, toiveisiin, murheisiin, ajatuksiin jne. Välistä oli niin väsynyt kuuntelemaan sitä. Ihan kun meidän perhe olisi koostunut vain hänestä.
Aina kuitenkin jaksoin uskoa parempaan huomiseen. Ajattelin, että kun oikein tuen Heikkiä ja autan kaikin mahdollisin tavoin me selviämme tästä. Ennen Heikin tuloa elämään en tienyt huumeista juuri mitään. Ajan kanssa opin asiantuntijaksi tässä asiassa ja se ei alkuun vaivannut mua ollenkaan. Olin kiinnostunut kaikesta. Yksi päivä tajusin, että miten mun elämästä on tullut tällaista. Aivan kuin Maija Vilkkumaa laulaa "Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä"
En kuitenkaan siinä kohtaa tiennyt vielä mitään tulevasta ja miten asiat tulisivat muuttumaan. Kaikki tämä oli vain alkusoittoa.
Heräsin yöllä ajatukseen mitä kuulee usein. Narkkari on arvaamaton.
Heikki ei ottanut muhun yhteyttä pariin päivään. Ehdin sinä aikana käymään läpi miljoonia variaatioita siitä mitä tulee tapahtumaan. Saimme kuitenkin asiat selvitettyä. Tässä kohtaa jo huomasin, että jään kakkoseksi riitelyssä. Asiat kääntyivät aivan nurin päin. Ja asiat etenivät riidellessä aivan epäloogisessa järjestyksessä. Usein jälkeen päin ihmettelin, että miten tässä nyt näin kävi ja miksi mä päädyin pyytelemään anteeksi vaikken ollut mitään tehnyt.
Elimme pääsääntöisesti tavallista perhe-elämää. Kävin töissä, Heikki kävi töissä. Kotona olemista, ruoan tekemistä, kauppa reissuja. Leffailtoja, ulkoilua ja joskus kävimme yhdessä juhlimassa. Arki tuntui yhdessä mukavalta. Heikki oli lapsi rakas ja toivoikin jossain vaiheessa saavansa oman lapsen.
Heikkillä ei ollut kokemusta tavallisesta elämästä jossa olisi lapsikin. Arjessa monet asiat olivat hänelle uutta. Kuitenkin hän suurella innolla opetteli niitä. Rutinit alkoivat sujua.
Heikki alkoi toistuvasti olemaan pois kotoolta. Lupaamat asiat eivät pitäneet. Kuulin puhelimessa hänen päihtymys tilansa. Usein puhelun jälkeen aloinkin miettimään missä kunnossa hän on. Puheluissa hän lupaili tulla kohta kotiin. Olin jo oppinut, että kohta voi tarkoittaa kahta tuntia, päivää tai viikkoa. Epävarmuus mikä oli astunut mun elämään oli ahdistavaa. En osannut tehdä mitään hänen poissa ollessaan. En voinut lähteä mihinkään jos hän vaikka tulisikin sillä välin. Kaikki aika ja energia kului odotteluun. Ja niin kuin sanotaan odottavan aika on pitkä.
Mä opin hyväksi kuuntelijaksi. Opin tunnistamaan puhelimessa Heikin äänestä ja tavasta puhua missä mennään. Iltaisin odottelin, että hän soittaisi. Sängyssä maatessani kuuntelin kuuluuko rappukäytävästä askeleita, kääntyykö avain lukossa. Iltaisin/öisin kun hän tuli en osannut suhtautua häneen mitenkään. Olin toivonut hänen tulemista, mutta sitten kun hän oli siinä mua ärsytti ja toivoin ettei olisi tullut ollenkaan. En sietänyt häntä päihtyneenä, hän muuttui toiseksi ihmiseksi. Kirosin huumeet ylinpään helvettiin. Heikki saattoi valvoa yöt ja pelata. Hän oli niin käpertynyt itseensä ettei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Kaikki puheet olivat jollain tapaa liitoksissa häneen. Hänen mielialoihin, toiveisiin, murheisiin, ajatuksiin jne. Välistä oli niin väsynyt kuuntelemaan sitä. Ihan kun meidän perhe olisi koostunut vain hänestä.
Aina kuitenkin jaksoin uskoa parempaan huomiseen. Ajattelin, että kun oikein tuen Heikkiä ja autan kaikin mahdollisin tavoin me selviämme tästä. Ennen Heikin tuloa elämään en tienyt huumeista juuri mitään. Ajan kanssa opin asiantuntijaksi tässä asiassa ja se ei alkuun vaivannut mua ollenkaan. Olin kiinnostunut kaikesta. Yksi päivä tajusin, että miten mun elämästä on tullut tällaista. Aivan kuin Maija Vilkkumaa laulaa "Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä"
En kuitenkaan siinä kohtaa tiennyt vielä mitään tulevasta ja miten asiat tulisivat muuttumaan. Kaikki tämä oli vain alkusoittoa.
sokeus
Miksi rakastuneena ummistaa silmät ongelmilta? Miksi ei voi myöntää omia ja puolison virheitä? Jälkeen päin on helppo olla jälkiviisas ja todeta miksi annoin näin tapahtua. Miksi en puuttunut tilanteeseen kun vasta sitten kun on myöhäistä? Mä kyllä jollain tasoa tiedostin, että tämä ei ole normaalia ja ei kuulu mennä näin, mutta silti katsoin läpi sormien ja halusin antaa itselleni mahdollisuuden jatkaa elämää kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Toimiiko se...EI.
Miksi toisten tarvitsee tehdä enemmän virheitä, miksi yksi epäonnistunut parisuhde ei riittänyt. Sanotaan että vastoinkäymiset ja epäonnistumiset kasvattaa ja niistä oppii. Olenko sitten heikko kun tarvitsen useita vastoinkäymisiä samassa asiassa. Onko se kasvua vahvemmaksi ihmiseksi. Olen pitänyt itseäni aina vahvana ihmisenä kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olen selvinnyt elämän haasteista omasta mielestäni hyvin. En ole menettänyt järkeäni ja olen tasapainoinen ja kuitenkin olen tässä ja nyt. Olen noussut joka kerta pohjalta ylös. Miksi? Sosiaalityöntekijä kysyin kerran, että mitä pitäisi tapahtua, että mä en enää jaksaisi ja murtuisin? Aikani pohdittuani en osannut vastata ja miksi pitäisikään. Miksi murehtia etukäteen asioita joita ei välttämättä koskaan tapahdu. Vaikka olen hurjasta perhetilanteestani huolimatta pitänyt kulissit pystyssä on ollut muutamia ystäviä jotka ovat tienneet tilanteeni. Olen pystynyt puhumaan ongelmistani ja saanut heiltä voimaa jatkaa. Puhuminen on selviytymiskeino. Suuri kiitos kuuluukin näille ystäville jotka ovat jaksaneet olla tukenani heikkoina hetkinä.
Sanotaan, että ihmiselle annetaan sen verran mitä se kestää. Tämän perusteella olisin vahva ihminen. Kuitenkaan ei aina haluaisi olla se vahva ihminen joka selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta. Joskus tulee hetkiä jolloin haluaisi olla heikko. Käpertyä itsesääliin ja toivoa että joku hoitaa nämä ongelmat puolestasi. Joku vahva ja luotettava ihminen joka toteaisi että kaikki selviää älä huolehdi. Voisi antaa oman elämänsä toisen käsiin.
Kun on elänyt "epänormaalia" elämää puolet elämästään niin alkaa pitää sitä epänormaalia normaalina. Käy ajattelemaan, että ehkä vika onkin mussa. Miksi ajaudun suhteisiin mitkä eivät ole normaaleja? Kykenenkö edes elämään normaalia elämää normaalin ihmisen kanssa? Enhän mä oikeastaan tiedä mitä sellainen elämä on. Voihan sitä kuvitella mitä terve ja normaali parisuhde on vaikka ajattelemalla jonkun ystävän parisuhdetta tai vanhempien. Siitä voi helposti syntyä illuusio mikä ei pidäkkään paikkaansa. Ystävälleni psykiatri oli aikoinaan sanonut, että parisuhdetta voisi verrata siihen millainen suhde sulla on parhaan ystäväsi kanssa. Sellainen olisi hyvä parisuhde ja tottahan se on.
Olen kiitollinen monesta asiasta. Ja suhdettani Heikkiin en kadu hetkeäkään. Sain kokea hänen kanssa aivan uskomattoman tien. Vaikka oli paljon itkua niin oli myös paljon naurua. Ehkä sanonta ei hyvää ilman pahaa pitää paikkansa monessa kohtaa.
Mutta palataanpa siihen mihin viimeksi lopetin...
Miksi toisten tarvitsee tehdä enemmän virheitä, miksi yksi epäonnistunut parisuhde ei riittänyt. Sanotaan että vastoinkäymiset ja epäonnistumiset kasvattaa ja niistä oppii. Olenko sitten heikko kun tarvitsen useita vastoinkäymisiä samassa asiassa. Onko se kasvua vahvemmaksi ihmiseksi. Olen pitänyt itseäni aina vahvana ihmisenä kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olen selvinnyt elämän haasteista omasta mielestäni hyvin. En ole menettänyt järkeäni ja olen tasapainoinen ja kuitenkin olen tässä ja nyt. Olen noussut joka kerta pohjalta ylös. Miksi? Sosiaalityöntekijä kysyin kerran, että mitä pitäisi tapahtua, että mä en enää jaksaisi ja murtuisin? Aikani pohdittuani en osannut vastata ja miksi pitäisikään. Miksi murehtia etukäteen asioita joita ei välttämättä koskaan tapahdu. Vaikka olen hurjasta perhetilanteestani huolimatta pitänyt kulissit pystyssä on ollut muutamia ystäviä jotka ovat tienneet tilanteeni. Olen pystynyt puhumaan ongelmistani ja saanut heiltä voimaa jatkaa. Puhuminen on selviytymiskeino. Suuri kiitos kuuluukin näille ystäville jotka ovat jaksaneet olla tukenani heikkoina hetkinä.
Sanotaan, että ihmiselle annetaan sen verran mitä se kestää. Tämän perusteella olisin vahva ihminen. Kuitenkaan ei aina haluaisi olla se vahva ihminen joka selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta. Joskus tulee hetkiä jolloin haluaisi olla heikko. Käpertyä itsesääliin ja toivoa että joku hoitaa nämä ongelmat puolestasi. Joku vahva ja luotettava ihminen joka toteaisi että kaikki selviää älä huolehdi. Voisi antaa oman elämänsä toisen käsiin.
Kun on elänyt "epänormaalia" elämää puolet elämästään niin alkaa pitää sitä epänormaalia normaalina. Käy ajattelemaan, että ehkä vika onkin mussa. Miksi ajaudun suhteisiin mitkä eivät ole normaaleja? Kykenenkö edes elämään normaalia elämää normaalin ihmisen kanssa? Enhän mä oikeastaan tiedä mitä sellainen elämä on. Voihan sitä kuvitella mitä terve ja normaali parisuhde on vaikka ajattelemalla jonkun ystävän parisuhdetta tai vanhempien. Siitä voi helposti syntyä illuusio mikä ei pidäkkään paikkaansa. Ystävälleni psykiatri oli aikoinaan sanonut, että parisuhdetta voisi verrata siihen millainen suhde sulla on parhaan ystäväsi kanssa. Sellainen olisi hyvä parisuhde ja tottahan se on.
Olen kiitollinen monesta asiasta. Ja suhdettani Heikkiin en kadu hetkeäkään. Sain kokea hänen kanssa aivan uskomattoman tien. Vaikka oli paljon itkua niin oli myös paljon naurua. Ehkä sanonta ei hyvää ilman pahaa pitää paikkansa monessa kohtaa.
Mutta palataanpa siihen mihin viimeksi lopetin...
lauantai 11. syyskuuta 2010
Elämän eliksiiriä
Niin me aloimme Heikin kanssa tapailla ja elämä oli ihanaa. Heikki kertoi vaikeasta lapsuudestaan ja siitä miten elämä oli kohdellut kaltoin häntä. Hän oli väärin ymmärryksen uhri. Vuosien varrella hänelle oli kehkeytynyt paha päihde ongelma. Mä ajattelin et kaikillahan nyt jotain ongelmia oli. Mitä siitä. Ja sehän vain lisäsi mun mielenkiintoa ja toi jännitystä mun tylsään yksinhuoltaja elämään. Sinisilmäinen tytön hempukka palasi 15 vuoden takaa. Heikki kuitenkin sanoi tämän "ongelman" olevan täysin hallinnassa ja että oli ollut hoidossa ja kuivilla jo kauan. Mä uskoin kaiken.
Tässä kohtaa en todella tiennyt mitä päihdeongelma, huume narkomaani todellisuudessa tarkoittaa. Se kyllä tulisi mulle selviämään päin kasvoja seuraavien vuosien aikana.
Heikki oli elämää täynnä. Ideoita ja satuja tulevaisuudesta. Olisin jaksanut kuunnella loputtomiin hänen höpöttelyä meistä ja meidän purppuran punaisesta tulevaisuudesta. Saatoimme maata sängyllä neljään asti yöllä ja puhua vain. Oltiin lähekkäin ja nautittiin toisistamme. Unohdin kaikki varoitukset joita mieleeni hetkittäin tuli. Jos jokin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta...se yleensä on juuri niin.
Heikki oli nähnyt elämää. Oli kokenut kaikenlaista. Hän oli fiksu ja filmaattinen. Sai ihmiset pauloihinsa. Hän rakasti puhua itsestään. Kova elämä mitä hän oli joutunut kokemaan säälitti mua toisinaan, mutta mietin miten vahva ihminen hän on kun selvinnyt kaikesta siitä. Mietin miten joillekkin voi käydä niin. Miten sellaisia asioita annetaan tapahtua. Heikki oli kapinallinen yhteiskuntaa kohtaan.
Tapa millä hän kohteli mua oli ihailtavaa. Mä joka olin elänyt miehen kanssa joka ei kunnioittanut mua ja mennen tullen haukkui mut ja pahoinpiteli. En ollut osannut edes haaveilla, että joku voisi kohdella mua niin hyvin. Kertoi rakastavansa. Sanoi kauniiksi. Oli aina halunnut löytää juuri minunlaisen naisen rinnalleen. Avasi ovet, kantoi kauppa kassit. Suojeli ja oli turvallinen. Tunsin itseni aivan erityisen spesiaaliksi ja ainutlaatuiseksi. Se että mulle oli annettu tällainen lahja ja mahdollisuus elämään. En koskaan edes unissani ollut osannut haaveilla tällaisesta rakkaudesta ja siitä tunteesta joka sisälläni oli. Olisin halunnut huutaa koko maailmalle että mulla on maailman ihanin mies.
Heikki ei käynyt työssä eikä myöskään omannut ammattia. Saavutukset hänen elämässään eivät olleet kovin hääppösiä. Suurimman osan ajastaan hän oli elänyt "kadulla". Mietin miten hänen lahjat ja kyvyt valuvat hukkaan. Hänessä olisi potentiaalia vaikka mihin. Hän oli sosiaalinen, jutteli ihmisten kanssa vaivattomasti. Kaikki pitivät hänestä. Vanhempani ihastuivat häneen oitis. Kaverini pitivät hänestä ja mä olin niin onnellinen et kaikki kerrankin sujuu niin kun pitääkin.
Asiat eteni omalla painollaan ja Heikki tutustui poikaani ja tulikin hänen kanssa hyvin toimeen. Mitä en kyllä ihmetellyt yhtään. Heikissä asui pieni poika jolla oli pilke silmäkulmassa. Poikani kävi jumaloimaan Heikkiä ja he tekivät asioita yhdessä "poikien juttuja". Peuhasivat, ulkoilivat yms. Sain Heikiltä tukea vanhemmuuteni ja arjen ongelmat tuntuivat kevyemmiltä kun ne sai jakaa jonkun niin tasapainoisen tuntuisen ihmisen kanssa. Olimme perhe. Teimme normaaleja asioita yhdessä. Arki tuntui melkein juhlalta. Sain kyllä heti huomata että Heikki oli herkkä ja impulsiivinen persoona. Haastava jos näin voi sanoa. Loukkaantui herkästi ja välistä kiukutteli kuin pieni lapsi. Välistä tuntui ettemme ollenkaan puhuneet samaa kieltä. Väärin käsityksiä syntyi herkästi ja niitä sitten selviteltiin iltaisin. Vaikka Heikki oli sosiaalinen ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tuleva niin ihmissuhde taidot olivat välistä alkeelliset. Tuntui että olin perheen ainut aikuinen. Kuitenkin poikani kanssa hän sai haastavatkin ongelma tilanteet selvitettyä puhumalla. Hän antoi pojalle aikaa ja kertoi paljon itsestään. Ehkä samastui hetkittäin poikani tilaan. Pitkään asiat sujuivat hyvin. Kunnes tuli se kuuluisa eka retkahtaminen...
Tässä kohtaa en todella tiennyt mitä päihdeongelma, huume narkomaani todellisuudessa tarkoittaa. Se kyllä tulisi mulle selviämään päin kasvoja seuraavien vuosien aikana.
Heikki oli elämää täynnä. Ideoita ja satuja tulevaisuudesta. Olisin jaksanut kuunnella loputtomiin hänen höpöttelyä meistä ja meidän purppuran punaisesta tulevaisuudesta. Saatoimme maata sängyllä neljään asti yöllä ja puhua vain. Oltiin lähekkäin ja nautittiin toisistamme. Unohdin kaikki varoitukset joita mieleeni hetkittäin tuli. Jos jokin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta...se yleensä on juuri niin.
Heikki oli nähnyt elämää. Oli kokenut kaikenlaista. Hän oli fiksu ja filmaattinen. Sai ihmiset pauloihinsa. Hän rakasti puhua itsestään. Kova elämä mitä hän oli joutunut kokemaan säälitti mua toisinaan, mutta mietin miten vahva ihminen hän on kun selvinnyt kaikesta siitä. Mietin miten joillekkin voi käydä niin. Miten sellaisia asioita annetaan tapahtua. Heikki oli kapinallinen yhteiskuntaa kohtaan.
Tapa millä hän kohteli mua oli ihailtavaa. Mä joka olin elänyt miehen kanssa joka ei kunnioittanut mua ja mennen tullen haukkui mut ja pahoinpiteli. En ollut osannut edes haaveilla, että joku voisi kohdella mua niin hyvin. Kertoi rakastavansa. Sanoi kauniiksi. Oli aina halunnut löytää juuri minunlaisen naisen rinnalleen. Avasi ovet, kantoi kauppa kassit. Suojeli ja oli turvallinen. Tunsin itseni aivan erityisen spesiaaliksi ja ainutlaatuiseksi. Se että mulle oli annettu tällainen lahja ja mahdollisuus elämään. En koskaan edes unissani ollut osannut haaveilla tällaisesta rakkaudesta ja siitä tunteesta joka sisälläni oli. Olisin halunnut huutaa koko maailmalle että mulla on maailman ihanin mies.
Heikki ei käynyt työssä eikä myöskään omannut ammattia. Saavutukset hänen elämässään eivät olleet kovin hääppösiä. Suurimman osan ajastaan hän oli elänyt "kadulla". Mietin miten hänen lahjat ja kyvyt valuvat hukkaan. Hänessä olisi potentiaalia vaikka mihin. Hän oli sosiaalinen, jutteli ihmisten kanssa vaivattomasti. Kaikki pitivät hänestä. Vanhempani ihastuivat häneen oitis. Kaverini pitivät hänestä ja mä olin niin onnellinen et kaikki kerrankin sujuu niin kun pitääkin.
Asiat eteni omalla painollaan ja Heikki tutustui poikaani ja tulikin hänen kanssa hyvin toimeen. Mitä en kyllä ihmetellyt yhtään. Heikissä asui pieni poika jolla oli pilke silmäkulmassa. Poikani kävi jumaloimaan Heikkiä ja he tekivät asioita yhdessä "poikien juttuja". Peuhasivat, ulkoilivat yms. Sain Heikiltä tukea vanhemmuuteni ja arjen ongelmat tuntuivat kevyemmiltä kun ne sai jakaa jonkun niin tasapainoisen tuntuisen ihmisen kanssa. Olimme perhe. Teimme normaaleja asioita yhdessä. Arki tuntui melkein juhlalta. Sain kyllä heti huomata että Heikki oli herkkä ja impulsiivinen persoona. Haastava jos näin voi sanoa. Loukkaantui herkästi ja välistä kiukutteli kuin pieni lapsi. Välistä tuntui ettemme ollenkaan puhuneet samaa kieltä. Väärin käsityksiä syntyi herkästi ja niitä sitten selviteltiin iltaisin. Vaikka Heikki oli sosiaalinen ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tuleva niin ihmissuhde taidot olivat välistä alkeelliset. Tuntui että olin perheen ainut aikuinen. Kuitenkin poikani kanssa hän sai haastavatkin ongelma tilanteet selvitettyä puhumalla. Hän antoi pojalle aikaa ja kertoi paljon itsestään. Ehkä samastui hetkittäin poikani tilaan. Pitkään asiat sujuivat hyvin. Kunnes tuli se kuuluisa eka retkahtaminen...
perjantai 10. syyskuuta 2010
Voiko tämä olla totta?
Aloin jossain kohtaa kaipaamaan rinnalleni ihmistä. Ihmistä jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut. Olin epäileväinen, että tulenko koskaan saamaan ketään vai olenko yksin loppu elämäni.
Olin yksinhuoltaja. Lapsenhoitajat olivat kiven alla. Pääsin harvoin juhlimaan. Olin tottunut siihen, etten käynyt missään.
Tutustuin kuitenkin internetin ihmeelliseen maailmaan ja kävin luomaan siellä ihmis-suhteita. Oli vapauttavaa kirjoitella yöt pitkät ihmisten kanssa. Tutustua erilaisiin ihmisiin ja vaihdella mielipiteitä.
Huomasin saavani paljon kehuja ulkonäöstäni johon en koskaan ollut itse tyytyväinen. Olin imarreltu.
Internetistä sitten löysinkin seuraavan mieheni. Hän osasi puhua. Keskustelimme netissä tunti kausia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Kirjoitimme useita viikkoja. Vaihdoimme puhelinumeroita ja puhuimme puhelimessa pitkiä jaksoja. Olin ihastunut, hullaantunut.
Ensi kertaa elämässä tunsin olevani rakastunut. Perhosia oli vatsassa ja odotin hänen soittoaan. Tuntui, että tämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta....ja niinhän se olikin...
Olin yksinhuoltaja. Lapsenhoitajat olivat kiven alla. Pääsin harvoin juhlimaan. Olin tottunut siihen, etten käynyt missään.
Tutustuin kuitenkin internetin ihmeelliseen maailmaan ja kävin luomaan siellä ihmis-suhteita. Oli vapauttavaa kirjoitella yöt pitkät ihmisten kanssa. Tutustua erilaisiin ihmisiin ja vaihdella mielipiteitä.
Huomasin saavani paljon kehuja ulkonäöstäni johon en koskaan ollut itse tyytyväinen. Olin imarreltu.
Internetistä sitten löysinkin seuraavan mieheni. Hän osasi puhua. Keskustelimme netissä tunti kausia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Kirjoitimme useita viikkoja. Vaihdoimme puhelinumeroita ja puhuimme puhelimessa pitkiä jaksoja. Olin ihastunut, hullaantunut.
Ensi kertaa elämässä tunsin olevani rakastunut. Perhosia oli vatsassa ja odotin hänen soittoaan. Tuntui, että tämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta....ja niinhän se olikin...
Eron jälkeen
Eron jälkeen vei aikaa päästä jaloilleen. Sain tukiverkostoa ympärille jotka kertoivat mun toimivan oikein ja siitä sainkin voimaa puskea eteen päin.
Oli ristiriitaista olla yksin ja tehdä päätökset yksin. Tähän asti en ollut saanut päättää mistään. Huomasin ettei mulla ollut mielipiteitä kuulin vain ex-mieheni ajatukset päässäni. Aloitin alusta. Sain lähestymiskiellon jotta exäni tajuaisi jättää mut rauhaan. Kuitenkaan niin ei käynyt. Hän piinasi mua vuodet kaikilla mahdollisilla tavoilla. Silti olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Sain pikku hiljaa itsetuntoni ja elämän haluni takaisin. Oli palkitsevaa huomata että elämä jatkuu ja se voi olla jopa hauskaakin. Kävin töissä ja yritin luoda uusia ihmissuhteita ja vanhojakin saada takaisin.
Tuntui, että kaikki on mahdollista ja että mustahan on mihin vain. Olin kuin pieni lapsi joka hamusi kokemuksia itselleen ja ihasteli ja ihmetteli asioita.
Kävin pitkään terapiassa jossa työstin kokemiani asioita läpi. Jälkeen päin miettii, et miten sitä on ollut niin tyhmä ja hyväksynyt kaiken tämän tapahtuvan ja useat vuodet. Itsesyytökset olivat kovia. Terapeutti sai kuitenkin ymmärtämään ja hyväksymään tapahtuneet asiat. Elämää on jatkettava ja menneille ei voi mitään, pitää keskittyä tulevaan. Katkeraksi ei kannata jäädä.
Pohdin paljon miksi juuri mulle kävi näin. Miksi juuri mä törmään näin häiriintyneeseen henkilöön ja elän vielä hänen hallinassaan 10 vuotta. Se tuntuu käsittämättömältä.
Ex-mieheni joutuikin kaksi vuotta eromme jälkeen pakkohoitoon jossa hänet oli diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi. Hän ei osannut jatkaa elämäänsä vaan olin hänelle pakkomielle ja hän koki suurta vääryyttä että mä olin lähtenyt ja jättänyt hänet. Alkoholi ja lääkkeet alkoivat olla päivittäistä hänelle. Hän suunnitteli päivät ja yöt miten pilaa mun elämän ja tappaa mut.
Pakkohoidon jälkeen asiat olivat paremmalla mallilla. En kuullut hänestä mitään.
Oli pääsiäinen kun oven takanani odotti kaksi poliisia jotka tulivat kertomaan ex-mieheni kuolleen. Hänet oli löydetty kotoltaan.
Tämä tieto aiheutti tietenkin surua. En halunnut hänelle mitään pahaa. Olisin toivonut hänen saavan asiansa kuntoon ja jatkanut elämäänsä. Silti huomasin olevani helpottunut. Sain yhden ajanjakson vietyä loppuun. Asialle tuli piste. Tiesin ettei mun tarvinnut enää pelätä eikä olla epävarma. Mietin että kyllä elämä on ihmeellistä.
Oli ristiriitaista olla yksin ja tehdä päätökset yksin. Tähän asti en ollut saanut päättää mistään. Huomasin ettei mulla ollut mielipiteitä kuulin vain ex-mieheni ajatukset päässäni. Aloitin alusta. Sain lähestymiskiellon jotta exäni tajuaisi jättää mut rauhaan. Kuitenkaan niin ei käynyt. Hän piinasi mua vuodet kaikilla mahdollisilla tavoilla. Silti olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Sain pikku hiljaa itsetuntoni ja elämän haluni takaisin. Oli palkitsevaa huomata että elämä jatkuu ja se voi olla jopa hauskaakin. Kävin töissä ja yritin luoda uusia ihmissuhteita ja vanhojakin saada takaisin.
Tuntui, että kaikki on mahdollista ja että mustahan on mihin vain. Olin kuin pieni lapsi joka hamusi kokemuksia itselleen ja ihasteli ja ihmetteli asioita.
Kävin pitkään terapiassa jossa työstin kokemiani asioita läpi. Jälkeen päin miettii, et miten sitä on ollut niin tyhmä ja hyväksynyt kaiken tämän tapahtuvan ja useat vuodet. Itsesyytökset olivat kovia. Terapeutti sai kuitenkin ymmärtämään ja hyväksymään tapahtuneet asiat. Elämää on jatkettava ja menneille ei voi mitään, pitää keskittyä tulevaan. Katkeraksi ei kannata jäädä.
Pohdin paljon miksi juuri mulle kävi näin. Miksi juuri mä törmään näin häiriintyneeseen henkilöön ja elän vielä hänen hallinassaan 10 vuotta. Se tuntuu käsittämättömältä.
Ex-mieheni joutuikin kaksi vuotta eromme jälkeen pakkohoitoon jossa hänet oli diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi. Hän ei osannut jatkaa elämäänsä vaan olin hänelle pakkomielle ja hän koki suurta vääryyttä että mä olin lähtenyt ja jättänyt hänet. Alkoholi ja lääkkeet alkoivat olla päivittäistä hänelle. Hän suunnitteli päivät ja yöt miten pilaa mun elämän ja tappaa mut.
Pakkohoidon jälkeen asiat olivat paremmalla mallilla. En kuullut hänestä mitään.
Oli pääsiäinen kun oven takanani odotti kaksi poliisia jotka tulivat kertomaan ex-mieheni kuolleen. Hänet oli löydetty kotoltaan.
Tämä tieto aiheutti tietenkin surua. En halunnut hänelle mitään pahaa. Olisin toivonut hänen saavan asiansa kuntoon ja jatkanut elämäänsä. Silti huomasin olevani helpottunut. Sain yhden ajanjakson vietyä loppuun. Asialle tuli piste. Tiesin ettei mun tarvinnut enää pelätä eikä olla epävarma. Mietin että kyllä elämä on ihmeellistä.
aikamatkalle 15 vuotta taaksepäin...
Kaikkihan alkoi kun olin viidentoista ja tapasin ensimmäisen poikaystäväni jonka kanssa tulin viettämään seuraavat kymmenen vuotta. Saldona lapsi ja useita pahoinpitelyjä.
Kuka ajattelee viistoista kesäisenä elämäänsä seuraavaa viikkoa pidemmälle. Mä en sitä ainakaan tehnyt. Elin täysillä hetkessä. Olin nuori ja sinisilmäinen. Hyvä uskoinen tytön hempukka joka ei halunnut uskoa kenestäkään pahaa. Meidän suhteessa fyysinen väkivalta alkoi melkein heti. Kaikki eteni tyypillisen kaavan mukaan. Kuulin mieheni suusta kerta toisensa jälkeen anteeksi pyyntöjä ja sitä kuinka hän tulee muuttumaan. Sitä ei meidän suhteen aikana tapahtunut.
10 vuotta meni ennen kun uskoin, että henki multa lähtee jos tähän suhteeseen jään. Olin valmiiksi jo ihmisraunio mistä ei ollut jäljellä kuin kuoret jotka nekin alkoivat rapisemaan. Itsetuntoni oli hävinnyt jo vuosia sitten henkisen väkivallan ja nöyryytyksien mukana.
En tiedä mistä sain sen voiman eräänä päivänä vain lähteä. Tiesin, että nyt on toimittava. Silloin en tiennyt mihin kaikki johtaa...
Olimme turvakodissa toista kuukautta. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tunsin olevani jokin ja että mulla on oikeuksia ja että mua kuunnellaan ja uskotaan. Olinhan vaiennut suhteemme pimeästä puolesta lähes kaikille. Pidin kulissit pystyssä. Läheisten oli vaikea uskoa kuulemaansa...ei kai meidän Timo nyt sellaista tekisi, sehän on niin rauhallinen ja fiksu tyyppi.
Tästä alkoi taistelu paremmasta elämästä ja siitä tulikin pidempi mitä olin suunnitellut.
Kuka ajattelee viistoista kesäisenä elämäänsä seuraavaa viikkoa pidemmälle. Mä en sitä ainakaan tehnyt. Elin täysillä hetkessä. Olin nuori ja sinisilmäinen. Hyvä uskoinen tytön hempukka joka ei halunnut uskoa kenestäkään pahaa. Meidän suhteessa fyysinen väkivalta alkoi melkein heti. Kaikki eteni tyypillisen kaavan mukaan. Kuulin mieheni suusta kerta toisensa jälkeen anteeksi pyyntöjä ja sitä kuinka hän tulee muuttumaan. Sitä ei meidän suhteen aikana tapahtunut.
10 vuotta meni ennen kun uskoin, että henki multa lähtee jos tähän suhteeseen jään. Olin valmiiksi jo ihmisraunio mistä ei ollut jäljellä kuin kuoret jotka nekin alkoivat rapisemaan. Itsetuntoni oli hävinnyt jo vuosia sitten henkisen väkivallan ja nöyryytyksien mukana.
En tiedä mistä sain sen voiman eräänä päivänä vain lähteä. Tiesin, että nyt on toimittava. Silloin en tiennyt mihin kaikki johtaa...
Olimme turvakodissa toista kuukautta. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tunsin olevani jokin ja että mulla on oikeuksia ja että mua kuunnellaan ja uskotaan. Olinhan vaiennut suhteemme pimeästä puolesta lähes kaikille. Pidin kulissit pystyssä. Läheisten oli vaikea uskoa kuulemaansa...ei kai meidän Timo nyt sellaista tekisi, sehän on niin rauhallinen ja fiksu tyyppi.
Tästä alkoi taistelu paremmasta elämästä ja siitä tulikin pidempi mitä olin suunnitellut.
Tästä se alkaa...
Hei vain kaikille tasapuolisesti. Tämä blogin kirjoittaminen on mulle aivan uus ja ihmeellinen juttu, mutta ajattelin kokeilla.
Ajattelin kertoa elämästäni ja selviytymisestä. Ikää on kertynyt melkein 30- vuotta. Takana on kaksi vaikeaa ja tuskaista parisuhdetta. Kumpikin on paljon opettanut mulle elämästä ja tietty itsestäni.
Ensimmäisessä suhteessa oli väkivaltaa ja toisessa päihteitä. Ennen näitä suhteita en tiennyt päihteistä juuri mitään, mutta olen huomannut että keskuudessamme on paljonkin päihteitä ja siihen liittyviä ongelmia. Nämä asiat ovat vaietuja, mutta haluaisinkin kertoa omaa kokemusta siitä elämästä kun puoliso on narkomaani.
Haluan myös pohtia sitä mitä mä olen ja miksi joillekkin käy näin. Jos on elänyt melkein koko elämän normaalista poikkeavien ihmisten kanssa pystyykö edes luomaan mitään normaalia suhdetta?
Kirjoittaminen on ollut mulle helpotus ja toiminut "terapiana". Saa purkaa itseään johonkin. Toivon että joku saa tästä itselleen vertaistukea tai muuta apua, koska sitä olisi aikoinaan itse kaivannut.
Ajattelin kertoa elämästäni ja selviytymisestä. Ikää on kertynyt melkein 30- vuotta. Takana on kaksi vaikeaa ja tuskaista parisuhdetta. Kumpikin on paljon opettanut mulle elämästä ja tietty itsestäni.
Ensimmäisessä suhteessa oli väkivaltaa ja toisessa päihteitä. Ennen näitä suhteita en tiennyt päihteistä juuri mitään, mutta olen huomannut että keskuudessamme on paljonkin päihteitä ja siihen liittyviä ongelmia. Nämä asiat ovat vaietuja, mutta haluaisinkin kertoa omaa kokemusta siitä elämästä kun puoliso on narkomaani.
Haluan myös pohtia sitä mitä mä olen ja miksi joillekkin käy näin. Jos on elänyt melkein koko elämän normaalista poikkeavien ihmisten kanssa pystyykö edes luomaan mitään normaalia suhdetta?
Kirjoittaminen on ollut mulle helpotus ja toiminut "terapiana". Saa purkaa itseään johonkin. Toivon että joku saa tästä itselleen vertaistukea tai muuta apua, koska sitä olisi aikoinaan itse kaivannut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)