Vuosien jälkeen

Huomaan, että monien monien vuosien jälkeen joudun kohtaamaan mennyttä elämää uudelleen ja uudelleen. Useistakin eri syistä. En ole juurikaan täällä kertonut elämästäni miehen kanssa jonka kanssa vietin nuoruuteni. Eli tämä ensimmäinen seurustelu suhteeni joka alkoi kovin nuorena. Tämä mies joka meinasi viedä multa kaiken muun mukana henkenikin. Teemu on ollut nyt kuolleena jo jonkin aikaa. Useamman vuoden.
Tuntuu oudolta, että ihminen jonka kanssa todella elin kymmenen vuotta elämästäni makaa haudassa enkä ole häntä koskaan kaivannut tai haikeudella miettinyt. Tuntuu, että en ole ajatustakaan hänelle luonut kuin pakon edessä. Välttelen koko aihetta. Vaikka hetkittäin vieläkin vihaan häntä.
Kesti todella pitkään tajuta, että häntä ei todellakaan enää ole, hän ei enää koskaan voi tehdä kenellekkään pahaa. Vainajia ei kai saisi ajatella pahalla. Ja olenkin kyllä antanut hänelle anteeksi asioita ja toivon, että hän sai lopullisen rauhan sielulleen.
Viikonloppuna oli mummini hautajaiset ja huomasin, että vanhat asiat pulpahtivat mieleeeni. Olen vannonut useille eri terapeuteille ja tahoille, että olen sujut menneisyyteni kanssa ja käsitellyt asiat, mutta en kuitenkaan tiedä onko asia todellisuudessa näin. Ehkä mä pikemminkin yritän unohtaa kaiken, onko se sitten sama asia?

Kun mä yritän miettiä sitä elämänvaihettani nii mulle ei tule yhtään hyvää muistoa Teemusta eikä koko meidän suhteesta. Sen lisäksi olen unohtanut paljon asioita/tapahtumia. Se on kait sitä itsesuojelua. En oikein vieläkään halua ymmärtää miten vaarallista aikaa se oli. Nykin mietin, että mun ei ole tarvinnut pelätä henkeni puolesta, ei ole tarvinnut vapista omassa kotonani pelosta ja hysteriasta. Asun maantasalla ja tunnen oloni oikein turvalliseksi. Vuosia sitten ajatuskin muutosta rivitaloon sai ihon kananlihalle, surullista.

Se miten Teemu kohteli mua ja lapsia oli järkyttävää. Mulla oli vähemmän oikeuksia kuin koiralla. Hän halveksi ja nöyryytti mua päivästä toiseen, kymmenen vuoden ajan. Mä en ollut hänelle ihminen vaan mä olin joku säälittävä eläin jonka kanssa hän suostui säälistä olemaan. Ja mun piti tästä olla kiitollinen koska kukaan muu mies ei koskaan olisi ollut yhtä jalo kuin hän. Ja mä uskoi kaiken. uskomatonta, mutta totta. Mä aloin viimeisellä uskomaan, että näinhän se on. Mä oon niin ruma ja lihava, että miehet oksentaa pelkästään mun näkemisestä. Ja vielä tyhmäkin kun saapas. Jos mä uskalsin tuoda röyhkeästi omaa mielipidettäni esille niin nyrkki heilu ja mä olin ansainnut sen. Sain kuulla jälkeen päin, että katso nyt mitä sä sait vitun lehmä aikaiseksi. Mä olin tehnyt hänet hulluksi ja pakottanut lyömään. Itkin useasti iltaisin itsekseni, koska Teemuhan ei sietänyt itkua. Hän tuli aina huutamaan viereeni, että katsi ittees miten säälittävä sä oot, heikot itkee ja useasti hän löi niin pitkään, että itku loppui. Kuulostaa hurjalta. Mut sitä elämä oli. Vuodesta toiseen. Sit mä en vaan enää jaksanut mitään. Mä olin kuin haamu joka vaan teki mitä piti. Mä olin niin onneton. Lapsi ei ollut silloin kovin vanha ja sai osakseen myös hämmennystä, koskaan Teemu ei lyönyt häntä ainakaan mun nähden. Mä otin kyllä ne osumat lapsen puolesta. Joskus mä sainkin sanottua, et mä tapan hänet jos hän uskaltaa kajota lapseen. Lapsi oireili jo silloin kovasti mikä ei ole mikään ihme kun miettii mitä koti seinien sisällä tapahtui. Päiväkodista alettiin huolestua ja siitäkin mä sain kuulla kotona, et miten mä hullu lehmä teen lapsenkin sairaaksi. Ja et mun olisi sormia napsauttamalla korjata tilanne "normaaliksi". Jos tilanne on kotona tollanen niin eihän sitä pysty lasta saamaan oireettomaksi. Muistan kun iltaisin kuiskin lapseni korvaan, että ollaan nyt ihan hiljaa ettei isä suutu. Mitä kaikkea sitä vaatikin lapseltakin, huh huh. Sitä on ollut niin sairastunut itsekkin.

Päivät jolloin Teemu oli humalassa eli suurimman osan viikosta oli aivan kauheita. Kaikki ilkeät piirteet korostui kun hän oli humalassa. Hän tuli aivan vainoharhaiseksi ja alkoi kuulustelemaan mua jostain aivan oudoista asioista ja ne kuulustelut saattoi kestää koko yön. Ja ne oli helvettiä. Muistan kun vapisin koko yön ja vastasin kysymyksiin kuin kolmennen asteen kuulustelussa olisi ollut. Saatoin lähteä aamulla siitä suoraan hetkeäkään nukkumatta töihin ja silti oli vain helpottunut että selvisin hengissä tästäkin yöstä.
Kuulustelun aiheet liittyi useasti siihen, että hän epäili et mulla olisi muita miehiä. Siis mulla, vaikka mä en uskaltanut edes luoda katsetta kehenkään ihmiseen. Mulla, joka olin niin ruma ja lihava. Samoja asioita pyöriteltiin monta tuntia ja monta iltaa useaan kertaan, jos vaikka puhuisin itseni pussiin.
Joskus tilanteet oli niin pelottavia, että mietin hyppääväni ikkunan läpi ulos, koska pelkäsin henkeni edestä niin kovasti. Jos näihin kuulusteluihin liittyi rankkaa ja julmaa väkivaltaa niin myönsin asioita joita en edes koskaan ollut tehnyt koska tuntui ettei se hakkaaminen lopu koskaan jos en myönnä asioita. Näin musta tuli valehteleva huora joka pitäis hakata hengiltä. Näitä asioita mä en ole koskaan sanonut kellekkään ääneen. Olen puhunut kyllä, mutta en yksityiskohtia koskaan kertonut. Nytkin musta tuntuu ihan kauhealta kirjoittaa näistä, mutta nämä on mennyttä ja ei enää voi satuttaa mua. Ja tollaista elämää kun eli vuodesta toiseen niin kyllä siinä oma elämän halu hävisi, alkoi tuntua, että tämä ei ole elämisen arvoista. En kuitenkaan pystynyt jättämään lasta noin hullulle ihmiselle. En voinut tehdä sitä.

Lapsi mut saikin viimein toteuttamaan vuosia tekemääni suunnitelmaa.

Teemu oli kertonut mulle hyvinkin yksityiskohtaisen ja raan "totuuden" siitä mitä tulisi tapahtumaan jos mä koskaan edes miettisin vaihtoehtoa elää ilman häntä, sellaista ei ollut olemassa tai että erehtyisin puhumaan meidän asioista kellekkään.
Yksi ilta mä tulin töistä, olin iltavuorossa ja Teemu oli jo töihin soitellut mulle pitkin iltaa vahvassa humalassa tilassa. Puhui sekavia, solvasi ja uhkaili mua ja sanoi että mun pitää kiirehtiä kotiin.
Muistan kuinka istuin bussissa ja tärisin kauttaaltani kun pelkäsin niin kovasti mennä kotiin. Tiesin, että tänään tapahtuu jotain kamalaa. Tiesin kuitenkin, että pieni poikani oli siellä tämän ihmisen kanssa. Olin huolissani, että mikä tilanne kotona mahtoi olla. Toivoin, että lapsi olisi nukkumassa.
Pääsin kotiin missä odotti aivan kauhea kaaos. Keittiössä oli kaikki kuiva aineet pitkin lattiaa, jauhot, kaakaojauheet kaikki ja päälle oli kaadettu vettä. Näky oli ihan kauhea. Lapsi nukkui. Olohuoneessa Teemu oli kaatanut sohvan ja istui tietokoneella viinapullo pöydällä ja leipäveitsi toisessa kädessä. Mä olin aivan kauhuissani. Mitä nyt? Huomatessaan mut hän totesi et vittu huora siivoo tää sikolätti ni jutellaan. Mä menin siivoamaan keittiötä ja mietin että mä en jaskais mitään nyt, mä olin niin väsynyt ja peloissani. Muistin siivotessani kun olin soittanut kuukausia sitten turvakotiin ja kysynyt että millaiset ihmiset oli oikeutettuja tulemaan sinne. Mulla oli mielikuva, että sinne pitää mennä pääkainalossa, jalat ja kädet katki. Mut olinkin ollut väärässä. Sinne sai mennä kaikki jotka kokivat pelkoa kotonaan. Muistan miten tunsin syyllisyyttä siitä puhelusta ja olin varma silloin, että senkin Teemu saa jotenkin selville ja sitten on saatana lopullisesti irti.

Tämä asia tuli sinä iltana mulle mieleen. Mua pelotti niin helvetisti. Tein päätöksen, että nyt tai ei koskaan. Olin varma että Teemu olisi tappanut mut sinä iltana, en tiedä oliko se vain kuvittelua mutta ainakin perhanan suurta pelkoa. Katsoin ohi mennen että kaikki oli valmiina. Odotin, että Teemu meni vessaan, silloin tuli mun hetki, mä ampaisin lapsi kainalossa kuin pikajuoksija ulos asunnosta, suoraan autoon ja samantein matkaan ilmaan mitään määränpäätä. Jonkun matkaa ajettua soitin numerotiedusteluun ja pyysn yhdistämään turvakotiin. Turvakotiin päästyä mä romahdin kokonaan, mä itkin vain, itkin, itkin...
Mä olen näin jälkeen päin niin ylpeä itsestäni, että mä voitin pelon ja tein jotakin. Pelätä saa, mutta pelolle ei pitäisi antaa valtaa.
Siitä alkoi sen hetkinen taistelu paremmasta elämästä. Ja tämä taistelu on ollut kaiken arvoista.

Liisa Ihmemaassa

Kevät on päässyt hienosti alkamaan. Pääsiäinen on viikon päästä. Edellisestä kerrasta on taas aikaa. Elämä Heikin hetkellisen notkahduksen jälkeen ja miljoonien pahoitteluiden ja anteeksi pyyntöjen seurauksena jatkuu normaaleissa merkeissä. Retkahduksesta ei seurannut kuitenkaan mitään jatkuvaa päihteiden käyttöä vain se hetki. Asiasta on puhuttu ja keskusteltu ja tuntuu että se on jo taakse jäänyttä elämää vaikka vähän pelottaa toteamus sen edestään löytää minkä taakseen jättää...
Ainakin tästä viimekertaisesta notkahduksesta saatiin viimeinen varmistus siihen, että Heikki ei ole valmis työelämään. Ei vielä vähään aikaan. Jos elämässä ei ole oikeastaan koskaan ollut kunnossa eikä sen lisäksi ole oikeastaan päivääkään tehnyt oikeaa työtä niin ei sitä hetkessä tulla työntekijöiksi. Itselleen se on selviö ja siihen on opittu. On käyty koulut nuoresta lähtien ja saanut siitä jo sen rutiiniin että aamulla herätään, mennään johonkin ja palataan iltapäivällä kotiin. Siitä on helppo siirtyä työelämään tai helppoa ja helppoa, mutta verrattuna Heikin vaikeuksiin löytää tasapaino ja ymmärtää mitä työntekeminen todella on. Ei se mullekkaan aina ole helppoa ja aina ei jaksais, koska työnteko on rankkaa. Joka aamu pitää nousta aikaiseen ja lähteä ihan konkreettisesti työpaikalle kahdeksasksi tunnuksi. Onko Heikistä siihen? Varmasti joskus, mutta se vaatii pitkän ajan kuntoutumisen ja opettelun ja helvetisti työtä ja motivaatiota. Suurimman osan elämästään jos seilaa kadulla ilman suurempia tavotteita (jos hengissä selviämistä ei lasketa) ja määränpäitä niin kyllä se on toista nyt.
Toinen asia mikä meidän arjessa on ollut läsnä on Heikin vankilaan lähtö joka myös seilaa ilman päivämäärää perheemme keskuudessa. Vuoden vaihteessa sanottiin että tämä tuleva "passitus" on noin muutaman kuukauden päästä. Ja ei vieläkään mitään. Tämä on yhtä odottamista. Tuomio ei kyllä ole edes kahta kokonaista kuukautta, mutta onhan se lapsillekkin pitkä aika olla erossa isästä, etenkin kun nuorempi on vasta kaksi niin ei oikein pysty puhumallakaan asiaa selvittämään. Heikki itse sanoo, että on kuin tyhjän päällä seisoisi ja asia painaa mieltä aika ajoin, tulee ahdistavia tunteita tästä linnaan menosta. Ymmärtää kyllä, että sinne on mentävä ja että ihan aiheesta hän sinne joutuukin, mutta lapsesta erossa oleminen tulee olemaan haastavaa ja vielä kun eron joutuu kokemaan selvänä, ei toivottavasti ole sitä helpotusta siellä ympärillä pyörimässä. Kun eihän sekään tänä päivänä niin ihmeellistä ole, että vankilassa on huumeita tarjolla. Ja voin kuvitella että niihin sekaantuminen siinä ympäristössä sopivalla menneisyydellä höystettynä tekee oivallisen tilaisuuden paeta hetken kurjuutta päihteiden taakse. Siellä olo vaatii kanttia ja kestävyyttä ja mahdan vain miettiä löytyykö  sitä Heikiltä tarpeeksi. Heikko kun vielä niiden suhteen on ja häviääkö se heikkous koskaan kokonaan??
Turha kai murehtia asioita joista ei vielä tiedä.
Omakin selviäminen hetkittäin pelottaa. Nyt tässä ei ole tarvinnut olla ainoana aikuisena. On voinut jakaa toisen kanssa arjen taakka ja saanut tukea asioihin. Tietenkin mä pärjään, niin kuin aina, mutta raskasta aikaa tulee olemaan.
Kun mä valittelen omaa elämäni tylsyyttä niin joskus tulee ajateltua millaista Heikin elämä tällä hetkellä on. Ei ystäviä, ei työtä eikä opiskelua ei harrastuksia ei menoja eikä itsevarmuutta. Sillä on vain meidät, mikä on tietenkin jo paljon ja hän kyllä arvostaa sitä suurella sydämmellä, mutta ajatuksena aika karua.
Olenkin sanonut, että ajan kanssa sitä saa varmuutta kaikkeen ja löytää niitä uusia ihmissuhteita. Ensin pitää vain olla itse kunnossa, että pystyy luomaan terveitä ihmissuhteita ja voimaan hyvin.
Mulla hajoais rehellisyyden nimissä pää jos mä olisin vain himassa ja ulkoilisin vain perheeni kanssa. En koskaan näkisi ystäviäni jotka on mulle niin tärkeitä tai, että heitä ei olisi ollenkaan. Olisi vain hahmoja joiden kanssa ei voi olla tekemisissä koska siitä seuraa jotain pahaa. Ja koska heillä ei ole mitään annettavaa.
Jos oma elämä vain yhtäkkiä pitäisi heittää roskakoppaan ja hypätä toiseen maailmaan niin ei siitä helppoa tulisi. Liisa ihmemaassa konsanaan.