Miksi rakastuneena ummistaa silmät ongelmilta? Miksi ei voi myöntää omia ja puolison virheitä? Jälkeen päin on helppo olla jälkiviisas ja todeta miksi annoin näin tapahtua. Miksi en puuttunut tilanteeseen kun vasta sitten kun on myöhäistä? Mä kyllä jollain tasoa tiedostin, että tämä ei ole normaalia ja ei kuulu mennä näin, mutta silti katsoin läpi sormien ja halusin antaa itselleni mahdollisuuden jatkaa elämää kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Toimiiko se...EI.
Miksi toisten tarvitsee tehdä enemmän virheitä, miksi yksi epäonnistunut parisuhde ei riittänyt. Sanotaan että vastoinkäymiset ja epäonnistumiset kasvattaa ja niistä oppii. Olenko sitten heikko kun tarvitsen useita vastoinkäymisiä samassa asiassa. Onko se kasvua vahvemmaksi ihmiseksi. Olen pitänyt itseäni aina vahvana ihmisenä kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olen selvinnyt elämän haasteista omasta mielestäni hyvin. En ole menettänyt järkeäni ja olen tasapainoinen ja kuitenkin olen tässä ja nyt. Olen noussut joka kerta pohjalta ylös. Miksi? Sosiaalityöntekijä kysyin kerran, että mitä pitäisi tapahtua, että mä en enää jaksaisi ja murtuisin? Aikani pohdittuani en osannut vastata ja miksi pitäisikään. Miksi murehtia etukäteen asioita joita ei välttämättä koskaan tapahdu. Vaikka olen hurjasta perhetilanteestani huolimatta pitänyt kulissit pystyssä on ollut muutamia ystäviä jotka ovat tienneet tilanteeni. Olen pystynyt puhumaan ongelmistani ja saanut heiltä voimaa jatkaa. Puhuminen on selviytymiskeino. Suuri kiitos kuuluukin näille ystäville jotka ovat jaksaneet olla tukenani heikkoina hetkinä.
Sanotaan, että ihmiselle annetaan sen verran mitä se kestää. Tämän perusteella olisin vahva ihminen. Kuitenkaan ei aina haluaisi olla se vahva ihminen joka selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta. Joskus tulee hetkiä jolloin haluaisi olla heikko. Käpertyä itsesääliin ja toivoa että joku hoitaa nämä ongelmat puolestasi. Joku vahva ja luotettava ihminen joka toteaisi että kaikki selviää älä huolehdi. Voisi antaa oman elämänsä toisen käsiin.
Kun on elänyt "epänormaalia" elämää puolet elämästään niin alkaa pitää sitä epänormaalia normaalina. Käy ajattelemaan, että ehkä vika onkin mussa. Miksi ajaudun suhteisiin mitkä eivät ole normaaleja? Kykenenkö edes elämään normaalia elämää normaalin ihmisen kanssa? Enhän mä oikeastaan tiedä mitä sellainen elämä on. Voihan sitä kuvitella mitä terve ja normaali parisuhde on vaikka ajattelemalla jonkun ystävän parisuhdetta tai vanhempien. Siitä voi helposti syntyä illuusio mikä ei pidäkkään paikkaansa. Ystävälleni psykiatri oli aikoinaan sanonut, että parisuhdetta voisi verrata siihen millainen suhde sulla on parhaan ystäväsi kanssa. Sellainen olisi hyvä parisuhde ja tottahan se on.
Olen kiitollinen monesta asiasta. Ja suhdettani Heikkiin en kadu hetkeäkään. Sain kokea hänen kanssa aivan uskomattoman tien. Vaikka oli paljon itkua niin oli myös paljon naurua. Ehkä sanonta ei hyvää ilman pahaa pitää paikkansa monessa kohtaa.
Mutta palataanpa siihen mihin viimeksi lopetin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti