Päihteet

Elämä jatkui aikalailla ennallaan. Mulla ei ollut voimia keskustella asioista. Yritin useastikkin. Päihtyneen Heikin kanssa sai vain riidan aikaiseksi. Sain kuulla vain huutoa ja sitä miten en ymmärtänyt häntä enkä halunnut olla hänen tukena. Vaikka hän ei suoraan mua asioista syyttänyt niin siltä se aina tuntui.
Oli kausia jolloin hän oli kotona kahdesta päivästä muutamaan viikkoon. Selvinpäin hänen kanssa pystyi keskustelemaan. Hän ymmärsi asiat ja teki päätöksiä päihteiden käytön lopettamiseen. Ne päätökset ei vain kantanut montaa päivää. Usein vain seuraavaan päivään.
Heikki käytti pääsääntöisesti amfetamiinia, mutta sen puutteessa kelpasi mikä tahansa mitä saatavilla oli. Subu, bentsot, hasis, heroiini, sienet, xanor, lsd jne. Olin oppinut tunnistamaan eri päihteiden vaikutuksen ja huomasin Heikistä mitä hän milloinkin oli vetänyt. Se oli säälittävää.
Ei Heikki pohjimmiltaan paha ollut. Herkkä ja rakastava ihminen. Ihminen joka halusi perheelleen parasta. Olla tukena ja kuulua perheeseen. Aivan mahtava persoona. Heikko hän oli. Päihteet olivat hänelle elämän tapa. Tapa joka oli juurtunut syvälle. Taustalla oli paljon ikävää ja menetyksiä joita hän ei kyennyt käsittelemään. Päihteet auttoi häntä jaksamaan eteenpäin. Hän ei pystynyt vastustamaan niiden kiusausta. Päihteet teki hänestä pahan. Monesti hän kokikin olevansa uhri. Ei syyllinen mihinkään.
Ihminen joka on käyttänyt päihteitä 20 vuotta. Eikä koskaan ole mennyt katkolle tai hoitoon. Vankilassa olessaan ollut olosuhteiden pakosta ilman. Hakeutunut vankilasta jatkohoitoon. Muttei koskaan ole kävellyt kadulta katkolle. Mitä pitää tapahtua, että tajuaa hakea apua itselleen. On saanut perheen, oman hartaasti toivotun lapsen. On saanut nähdä sen toisen puolen elämästä, että mitä elämä voisi olla ilman päihteitä. Saanut kokea kadulla kovia. Ystäviä kuollut ympäriltä. Oma terveys alkaa pettämään. Läheiset ympärillä kärsivät. Parisuhde rakoilee. Ei, ei siltikkään pysty myöntämään, että tarvitsee apua. Että tähän en pysty itse.
Heikki sanoi aina, että katko ei ole tarkoitettu hänen laiselleen. Hän pystyy lopettamaan kaman käytön itse jos haluaa. Hän pakoilee vastuuta viimeiseen saakka. Huijaa itseään.
Heikin kanssa hyvinä hetkinä keskustellessa hän kertoi miettineensä katkoa. Asia jäi kuitenkin aina tai ainakin tähän asti vain ajatuksentasolle.
Mua loukkasi hänen syytökset että en olisi tukenut häntä. Se tuntui uskomattoman röyhkeältä ja törkeältä väitteeltä. Olin seurannut vuosia hänen touhujaan. Antanut anteeksi petetyt lupaukset, suutuspäissään syljetyt syytökset yms. Antanut uusia tilaisuuksia. Antanut hänelle mahdollisuuden tähän kaikkeen. Kotona hänellä olisi ollut kaikkea mitä ihminen voi vain toivoa....paitsi tärkeintä HUUMEITA.
Olin kuunnellut hänen huoliaan yötä myöden. Antanut aikaa. Auttanut käytännön asioissa. Ehkä mä tein liikaa. Olin liian kiltti. Ehkä vika olikin siinä. Mä olin aina kotona. Hoidin lapset, tein arkityöt, pidin kodin siistinä, pyykkäsin, kävin kaupassa, hoidin lapset. Käytännössä siis kaiken.
Heikki lupaili uskomattoman määrän asioita, mistä noin yksi sadasta toteutui. Hän olisi luvannut mulle vaikka kuun taivaalta. Sanoin lukemattomat kerrat että ruma totuus on aina sata kertaa parempi kuin kaunis valhe. Annoin mahdollisuuden puhua totta. Silti hänen piti luoda muhun toivoa ja uskoa viimeiseen saakka.
Ne muutamat kerrat kun olisin itse lähtenyt juhlimaan ystävieni kanssa jäivät juhlimatta. Heikki ei tullut hoitamaan lapsia vaikka siitä oli puhuttu viikkoja etukäteen ja kaiken piti olla selvää. Hänen menot menivät aina mun menojen edelle. Ajan kanssa en enää pyytänyt häntä lapsen hoitajaksi. Eihän kuitenkaan tulisi ja jos tulisi ei välttämättä olisi hoito kuntoinen. Luottamus oli olematon. Sekin Heikin oli vaikea välistä ymmärtää.
Miksi sitä sitten roikkuu vuosia suhteessa mikä tuntuu tuhoon tuomitulta? Mä ainakin jaksoin uskoa. Uskoa Heikin tulevaisuuteen. Mä tiesin millainen hän oli oikeasti. Elin muistoissa. En osannut päästää irti. Roikuin epätoivoisena suhteen menneisyydessä. Vaikka tiesin mikä tilanne oli. Olin sairastunut niin pahasti. Siirsin ero päätöstä aina myöhemmäksi. Oli syntymäpäiviä, juhlia, menoja yms. minkä takia piti odottaa vielä hetki. Valehtelin itselleni. Enj halunnut uskoa. Ajattelin, että en itse saa päätettyä yhtä suhdetta ja vaadin toista lopettamaan päihteiden käytön. Heikki oli mun huumeeni/päihteeni. En halunnut luovuttaa ja antaa periksi. Halusin taistella. Se taistelu olikin haastellista yksin.

Ristiäiset

Se oli mun elämäni nöyryyttävin päivä. Muisteleminenkin saa ihokarvat nousemaan pystyyn.
Vauva kastettiin seurakuntatalolla. Oli kutsuttu paljon sukua. Mulla oli kyllä aavistus edeltävinä päivinä, että näinköhän herra saapuu paikalle. Mietin kuitenkin, että oli kyse hänen pojasta jota hän niin kovasti oli toivonut. Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Heikkiä ei ollut näkyny viime päivinä. Lupasi kuitenkin tulla kotiin ennen ristiäisiä.  Ristiäisiä edeltävänä iltana häntä ei näkynyt. Puhelin oli kiinni. Silloin tiesin, että seuraava päivä tulisi olemaan painajainen. Silti jaksoin uskoa viimeiseen saakka, ettei hän tekisi tätä mulle eikä omalle pojalleen. Kyllä sitä ihmisen pitää olla tyhmä!
Kun seuraavana aamuna suuntasimme seurakuntatalolle, olin hermona. Käteni tärisivät. Ja tämä ei johtunut siitä, että ristiäiset jännittäisivät vaan se miten tulisin selviämään päivästä. Mitä sanon papille, sukulaisille, vieraille, Oliverille yms.
Se päivä oli pitkä ja raskas. Kaikki kyselivät, missäs isä on? Ja mä sanoin, että en tiedä( monikaan ei siis tiennyt Heikin päihdeongelmasta, vaan pitivät häntä täydellisenä ihmisenä, puolisona, isänä. Mietinkin, että näin kulissit kaatuvat). Voin kuvitella miten sukulaiset keskenään pohtivat tilannetta ja puhuvat pahaa selän takana. Seisoin kummien kanssa kastetilaisuudenajan vieraiden edessä. Luin ääneen vanhempien rukousta mikä siihen hetkeen tuntui todella kliseeltä. Mieleni teki itkeä ja hävitä maanalle ja olla tulematta sieltä koskaan pois. Miten hän pystyi tekemään mulle näin? Hänen pitäisi seisoa mun rinnalla ja tukea mua. Olla läsnä tärkeässä tilaisuudessa. Toivoin hänelle kaikkea pahaa!!
Jostain sain kuitenkin voimia hymyillä läpi tilaisuuden ja vaihdella kuulumisia teennäiseen tapaan vieraiden kanssa. Pettymys kuitenkin painoi harteilla koko päivän. Kaikki olisi ollut täydellistä jos Heikki olisi ollut vain paikalla. Paikka oli laitettu kauniisti. Ja tilaisuus oli muutenkin kaunis ja koskettava. Heikki olisi viihtynyt siellä.
Kotiin päästyäni mietin miten nöyryyttävältä kaikki oli tuntunut. Heikki häpäisi mut koko suvun edessä. Hän ei voinut sanallakaan ilmoittaa olemassa olostaan. Päätin etten koskaan enää pidä juhlatilaisuuksia joissa "vaaditaan" etikettien mukaan kummankin vanhemman läsnäolo.
Ihana poikamme sai kuitenkin nimen Anton. Hän on onneksi autuaan tietämätön maailman pahuudesta ja ihmisten itsekyyksistä. Toivon että hän saa kasvaa tasapainoisessa kodissa.
Tiesin mitä se tarkoittaisi. Näin asiat ei voisi jatkua.

Uusi alku?

Niin meidän poikamme sitten syntyi. Hän oli ihana, täydellinen pieni ihmisen alku. Heikki oli synnytyksessä mukana ja oli mulle suurena tukena. Hän oli niin onnellinen saadessaan pojan syliinsä. Ajattelin, että olisiko tämä alku jollekkin uudelle. Pääsimme aika pian sairaalasta kotiin. Kaikki tuntui menevän hyvin, lähestulkoon täydellisesti. Heikki halusi hoitaa vauvaa koko ajan. Sain melkein taistella vaipan vaihdosta. Kaikki menneet surut ja kyyneleet, epävarmuus ja yksinäisyys unohtuivat.
Kaksi viikkoa kului ja PAM! Heikki lähti "käymään" asioilla ja kahteen viikkoon hänestä ei kuulunut. Olin niin pettynyt. Niin vihainen. Itkin ja ajattelin että tästä me ei selvitä. En ymmärtänyt miten hän voi jättää mut ja aivan pienen vauvan kotiin ja lähteä noin vain lähteä. Oli armoton talvi, pakkasta melkein 30 astetta. Yritin pärjätä vauvan ja Oliverin kanssa. Vein joka päivä Oliverin eskariin ja kävin hakemassa neljän tunnin päästä pois. Kylmyys oli karmivaa. Olin katkera ja vihainen. Yritin elää miettimättä Heikkiä ollenkaan. Keskityä lapsiin. Iltaisin mietin miten joku voi olla näin julma. Säälin lapsia. Olin pahoillani Heikin puolesta, hän jäisi paitsi vauvan ensimmäisistä viikoista. Tiesin, että hän tulee joskus katumaan tekojaan, ainakin toivoin niin.
Sain kuulla, että Heikki on jonkun vieraan naisen apuna. Tämä nainen tarvitsi apua selviytyäkseen elämässä eteen päin. Olin raivona. Siellä Heikki leikkii sankaria vaikka on täysi luuseri. Auttaa jotain vierasta perheensä kustannuksella. Miten ihminen voi auttaa ketään jos ei pysty auttamaan itseäänkään. Hänhän se sitä apua tarvitsi. Olin itkuinen iltaisin ja öisin. Katsoin kun vauva nukkui ja itkin krokotiilin kyyneleitä. Säälin itseäni, säälin vauvaa säälin meitä kaikkia.
Heikki soitti mulle ja selitteli jotain paskaa siitä miten hänen on pakko olla muualla ja että mun pitäisi yrittää ymmärtää ja tukea häntä. Hän kuitenkin teki tämän meidän perheen takia. En uskonut korviani. On jätkällä pokkaa tulla selvittämään jotain tollaista mulle. En jaksanut riidellä. Kuuntelin vain ja olin hiljaa. En välittänyt.
Kului viikkoja. Olin yöllä imettämässä vauvaa. Heikki soittaa mulle ja käy tivaamaan miten olen hereillä siihen aikaan. Kerroin imettäväni ja että vauvat heräilee yöllä ja että hänkin tietäisi sen jos olisi joskus kotona. Heikki käy puhumaan vihjailevasti, että on kuullut että mulla olisi ollut joku toinen mies. Ja, että jos hän koskaan saa tietää että olen pettänyt häntä hän pettää takaisin. Kello oli kaksi yöllä ja olin synnyttänyt joitain viikkoja sitten. Mulla ei riittänyt huumori tähän. En jaksanut kuunnella...laitoin luurin kiinni. Miten joku viitsi edes ääneen sanoa tollaisia syytöksiä. Oma olo oli erittäin ruma ja epänaisellinen. Olin turvoksissa ja väsynyt. Joka paikka hellänä synnytyksestä. Viimeisenä mielessä olisi ollut miehet ja seksi. Selitä tämä nyt päihtyneelle narkkarille.
Tilanne jatkui samana pitkään. Heikki kävi kotona milloin missäkin kunnossa "kääntymässä". Nukkui, söi ja lähti. Meidän keskinäinen kommunikointi oli sitä, että Heikki pyyteli asioita anteeksi ja lupaili asioita joita ei koskaan pitänyt. Elämäni oli muuttunut helvetilliseksi.
Aloin toivomaan, että ei tulisi ollenkaan. Ja kun hän tuli toivoin, että lähtisi pian. En kestänyt katsoa hänen tuhoaan vierestä toimettomana. En jaksanut ymmärtää. En jaksanut kuunnella. Olin vain ja toivoin, että asiat muuttuisivat itsestään.
En tiedä raskaampaa ja puuduttavampaa kuin katsoa läheisen pitkän kaavan itsemurhaa vierestä.