Kaikkihan alkoi kun olin viidentoista ja tapasin ensimmäisen poikaystäväni jonka kanssa tulin viettämään seuraavat kymmenen vuotta. Saldona lapsi ja useita pahoinpitelyjä.
Kuka ajattelee viistoista kesäisenä elämäänsä seuraavaa viikkoa pidemmälle. Mä en sitä ainakaan tehnyt. Elin täysillä hetkessä. Olin nuori ja sinisilmäinen. Hyvä uskoinen tytön hempukka joka ei halunnut uskoa kenestäkään pahaa. Meidän suhteessa fyysinen väkivalta alkoi melkein heti. Kaikki eteni tyypillisen kaavan mukaan. Kuulin mieheni suusta kerta toisensa jälkeen anteeksi pyyntöjä ja sitä kuinka hän tulee muuttumaan. Sitä ei meidän suhteen aikana tapahtunut.
10 vuotta meni ennen kun uskoin, että henki multa lähtee jos tähän suhteeseen jään. Olin valmiiksi jo ihmisraunio mistä ei ollut jäljellä kuin kuoret jotka nekin alkoivat rapisemaan. Itsetuntoni oli hävinnyt jo vuosia sitten henkisen väkivallan ja nöyryytyksien mukana.
En tiedä mistä sain sen voiman eräänä päivänä vain lähteä. Tiesin, että nyt on toimittava. Silloin en tiennyt mihin kaikki johtaa...
Olimme turvakodissa toista kuukautta. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tunsin olevani jokin ja että mulla on oikeuksia ja että mua kuunnellaan ja uskotaan. Olinhan vaiennut suhteemme pimeästä puolesta lähes kaikille. Pidin kulissit pystyssä. Läheisten oli vaikea uskoa kuulemaansa...ei kai meidän Timo nyt sellaista tekisi, sehän on niin rauhallinen ja fiksu tyyppi.
Tästä alkoi taistelu paremmasta elämästä ja siitä tulikin pidempi mitä olin suunnitellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti