Aloin jossain kohtaa kaipaamaan rinnalleni ihmistä. Ihmistä jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut. Olin epäileväinen, että tulenko koskaan saamaan ketään vai olenko yksin loppu elämäni.
Olin yksinhuoltaja. Lapsenhoitajat olivat kiven alla. Pääsin harvoin juhlimaan. Olin tottunut siihen, etten käynyt missään.
Tutustuin kuitenkin internetin ihmeelliseen maailmaan ja kävin luomaan siellä ihmis-suhteita. Oli vapauttavaa kirjoitella yöt pitkät ihmisten kanssa. Tutustua erilaisiin ihmisiin ja vaihdella mielipiteitä.
Huomasin saavani paljon kehuja ulkonäöstäni johon en koskaan ollut itse tyytyväinen. Olin imarreltu.
Internetistä sitten löysinkin seuraavan mieheni. Hän osasi puhua. Keskustelimme netissä tunti kausia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Kirjoitimme useita viikkoja. Vaihdoimme puhelinumeroita ja puhuimme puhelimessa pitkiä jaksoja. Olin ihastunut, hullaantunut.
Ensi kertaa elämässä tunsin olevani rakastunut. Perhosia oli vatsassa ja odotin hänen soittoaan. Tuntui, että tämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta....ja niinhän se olikin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti