Eron jälkeen

Eron jälkeen vei aikaa päästä jaloilleen. Sain tukiverkostoa ympärille jotka kertoivat mun toimivan oikein ja siitä sainkin voimaa puskea eteen päin.
Oli ristiriitaista olla yksin ja tehdä päätökset yksin. Tähän asti en ollut saanut päättää mistään. Huomasin ettei mulla ollut mielipiteitä kuulin vain ex-mieheni ajatukset päässäni. Aloitin alusta. Sain lähestymiskiellon jotta exäni tajuaisi jättää mut rauhaan. Kuitenkaan niin ei käynyt. Hän piinasi mua vuodet kaikilla mahdollisilla tavoilla. Silti olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Sain pikku hiljaa itsetuntoni ja elämän haluni takaisin. Oli palkitsevaa huomata että elämä jatkuu ja se voi olla jopa hauskaakin. Kävin töissä ja yritin luoda uusia ihmissuhteita ja vanhojakin saada takaisin.
Tuntui, että kaikki on mahdollista ja että mustahan on mihin vain. Olin kuin pieni lapsi joka hamusi kokemuksia itselleen ja ihasteli ja ihmetteli asioita.
Kävin pitkään terapiassa jossa työstin kokemiani asioita läpi. Jälkeen päin miettii, et miten sitä on ollut niin tyhmä ja hyväksynyt kaiken tämän tapahtuvan ja useat vuodet. Itsesyytökset olivat kovia. Terapeutti sai kuitenkin ymmärtämään ja hyväksymään tapahtuneet asiat. Elämää on jatkettava ja menneille ei voi mitään, pitää keskittyä tulevaan. Katkeraksi ei kannata jäädä.
Pohdin paljon miksi juuri mulle kävi näin. Miksi juuri mä törmään näin häiriintyneeseen henkilöön ja elän vielä hänen hallinassaan 10 vuotta. Se tuntuu käsittämättömältä.
Ex-mieheni joutuikin kaksi vuotta eromme jälkeen pakkohoitoon jossa hänet oli diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi. Hän ei osannut jatkaa elämäänsä vaan olin hänelle pakkomielle ja hän koki suurta vääryyttä että mä olin lähtenyt ja jättänyt hänet. Alkoholi ja lääkkeet alkoivat olla päivittäistä hänelle. Hän suunnitteli päivät ja yöt miten pilaa mun elämän ja tappaa mut.
Pakkohoidon jälkeen asiat olivat paremmalla mallilla. En kuullut hänestä mitään.
Oli pääsiäinen kun oven takanani odotti kaksi poliisia jotka tulivat kertomaan ex-mieheni kuolleen. Hänet oli löydetty kotoltaan.
Tämä tieto aiheutti tietenkin surua. En halunnut hänelle mitään pahaa. Olisin toivonut hänen saavan asiansa kuntoon ja jatkanut elämäänsä. Silti huomasin olevani helpottunut. Sain yhden ajanjakson vietyä loppuun. Asialle tuli piste. Tiesin ettei mun tarvinnut enää pelätä eikä olla epävarma. Mietin että kyllä elämä on ihmeellistä.