Joulu on tulossa. Ulkona on pimeää ja mustaa. Väkisinkin se vaikuttaa ihmisten mieliin. Itse huomaan olevani enemmän allapäin kun tavallisesti. Kaikkihan sen tietää, että mikään ei koskaan mene kuin elokuvissa joissa kaikki saa toisensa ja ovat lopun elämää onnellisia.
Ajatella, että sä olet tuntenut jonkun ihmisen vuosia ja yhtä äkkiä tuntuu, että se ihminen onkin aivan vieras. Tämä ihminen tuo itsestään esille puolen jota on vaikea hyväksyä. VALEHTELEMISEN.
Rehellisyys on varmasti meidän jokaisen elämän lähtö kohta ja jokainen pyrkii elämään rehellisesti. Mitä jos eteen tulee asioita joita on vaikea kertoa toiselle. Ajattelee, että eihän tää nyt niin iso asia ole vaikken kertoiskaan. En halua pahoittaa toisen mieltä ja tuottaa pettymystä.
Onko sitten olemassa valehtelua joka olis hyväksyttävää? Ehkäpä. Jos asia on todella pieni ja merkityksetön, jolla ei ole mitään väliä niin ehkä siinä kohtaa voi jättää kertomatta. Emmä tiedä.
Mistä tämä kaikki sitten juontaa... Sain kuulla, että toinen on käyttänyt päihteitä useita viikkoja kertomatta mulle mitään. Tästä asiasta hän ilmoitti tekstiviestillä. Se tunne mikä valtasi minut oli sanoin kuvaamaton, tuntuu kuin aseella olisi ammuttu suoraan sieluun. Ylireagoinko, en usko.
Se mistä hämmästyin kaiken muun lisäksi etten ollut huomannut. Olin joinakin hetkenä epäillyt jotain, mutta en kuitenkaan tätä olisi uskonut. Kyllä omaan vaistoon kannattaa luottaa. Mutta pointtihan on se ettei mun oikeasti pitäisi arvuutella vaan luottaa että kerrotaan jos on jotain kerrottavaa.
Tämä ihminen on tietoisesti ollut mun kanssa samassa vuoteessa elänyt arkea ja ihan pokerina sanomatta mitään. Ja mitä pidempää tollasta asiaa salaa niin sitä vaikeammaksi se ihmiselle itselleen. Huono omatunto alkaa kaivamaan sielua. Ja PAM, sitten monta viikkoa myöhässä se huono omatunto kaadetaan toisen niskaan oman olon helpottamiseksi. Voi, että mä olin vihainen. Mä olin vihainen itselleni sekä Heikille. Tuli olo että hän ei pidä mua minään, mua voi kusettaa kuus nolla. Miksi mä annan tehdä itselleni näin? Arvottomuuden tunne valtaa mielen. Vaikka toinen olisi miten pahoillaan ja pyytelisi anteeksi niin se ei hävitä asiaa mihinkään.
Miten tästä eteen päin? Voiko toiseen enää luottaa ollenkaan? Onkohan hän jättänyt muutakin kertomatta kerta se näyttää onnistuvan häneltä suht kivuttomasti. Onko kaikki valhetta, koko Helvetin elämä?
Johtaako tämä siihen, että toista alkaa tarkkailla alvariinsa. Koko ajan tulkitse ja analysoit toista, mietit onkohan toi nyt normaalia vai onkohan hän kenties napannut pari nappia tai juonut pari brenkkuu vai mitä?
Sellasta mä en jaksa edes ajatuksen tasolla. Jos meidän suhde on näin huonolla pohjalla, että toiselle pitää alkaa valehtelamaan niin onko se suhde enää pitkään aikaan ollut terveellä pohjalla. Meidän suhde nyt ei varmaan koskaan Heikin kanssa ole ollut normaali ja tuskin sitä normaalia tulee saavuttamaankaan.
Eniten mä kaipaan keskinäistä kumppanuutta. Se, että kumpikin on tasa-arvoisia ja jakaavat vastuun tasapuolisesti. Tässä suhteessa sitä tuskin koskaan saavutetaan. Mä olen aina viimekädessä vastuun kantaja joka jää huolehtmaan kaikesta. Mä olen se aikuinen johon luotetaan. Mä olen järkevä ja vastuuntuntoinen, olenko???
Ei ainakaan aina jaksaisi olla se. Ei aina voi jaksaa. Mutta pakottava tunne mennä eteen päin. Pelottaa. On niin epävarmaa kaikki. Emmä voisi omille lapsille tehdä sitä, että antaisin periksi. Kun mä katson nuorimmaista kun hän hymyilee mulle niin emmä pysty tuottaa hänelle pettymystä. Lapset luottaa muhun 100 prosenttisesti ja se riittää mulle.
