toipuminen??

On uskomatonta miten toista ihmistä voi kaivata ja ikävöidä. Ihmistä joka on hankaloittanut sun elämää, aiheuttanut mielipahaa, huolta, tuskaa, pahoinvointia yms. Miten selviytyä läheisriippuvuudesta? Aika varmasti auttaa, asioista puhuminen ja niiden käsitteleminen sekä hyväksyminen. Mutta kauan tähän menee... vuosi vai viisi vuotta? Eipä siihen taida olla vastausta. Mäkin tein eroa ja surutyötä suhteen aikana Heikkiin varmaan viimeisen vuoden ja olinkin helpottunut kun sain päätöksen tehtyä, ja elämä tuntui huojentavalta tämän jälkeen, mutta sitten vain yksi kaunis päivä sitä tajuaa, että jotain puuttuu... Miettii et mikä ihme mua vaivaa, miksi mä olen niin hukassa, kaikenhan pitäisi olla hyvin. Kunnes tajuaa, että tämähän on sitä ikävää, raastavaa ikävää joka syö sisältä päin.
On rankkaa tajuta miten paljon rakastaa ihmistä jonka kanssa ei voi jakaa elämäänsä. Tiedän, että Heikin päihdeongelma on niin vakavaa luokkaa, että sitä ei voi ohittaa, alittaa eikä ylittää vaikka miten yrittäisi itseään huijata. Elämä ihmisen kanssa jolla on vakavia ongelmia itsensä, yhteiskunnan ja ympärillä olevien ihmisten kanssa on mahdotonta. Siinä satuttaa itseään sekä lapsiaan ja myös omaa ystäväpiiriään. Kukaan ei jaksa loputtomiin kuunnella valitusta elämän tilanteesta minkä eteen ei kuitenkaan ole valmis tekemään mitään. Mullakin kesti aikani ennen kuin tajusin alkaa toimimaan asioiden hyväksi.
Nyt mä ajattelen etten olosuhteiden vuoksi voi olla rakastamani ihmisen kanssa. Joudunko tyytymään muunlaiseen rakkauteen, toiseksi "parhaaseen" vaihtoehtoon? Onko se reilua? Ketä kohtaan se on reilua ja ketä kohtaan epäreilua? Miksi elämän pitää olla niin monimutkaista vai teemmekö itse siitä niin hankalaa?
Toivon, että sanonta aika parantaa haavat pitää tässä kohtaa paikkansa, koska en halua loppu elämää kaivata jotain mitä en voi koskaan saada. Toivon, että näkisin asiat uudessa valossa ja voisin nauttia elämästä ilman kaipuuta vanhaan. Ihmisen muisti on kummallinen, sitä haluaa unohtaa ikävät asiat ja nähdä kaiken kauniina. Se minkälaista elämäni oli Heikin kanssa on todennäköisesti kokonaisuudessaan unohtunut ja vain kauniit muistot jääneet jäljelle.

mistä on kiltit tytöt tehty?

Elämä ilman Heikkiä alkoi tuntumaan epätodelliselta. Aloin miettiä elämääni eteenpäin. Uskalsin tehdä suunnitelmia. Huomasin kaipaavani rinnalle ihmistä. Kuitenkin usko vastakkaiseen sukupuoleen oli hukassa. Pelkäsin ajautuvani uudelleen suhteeseen joka tekisi onnettomaksi. Tiesin kuitenkin, että mitään ei saa jos ei uskalla yrittää. Heikki oli lipunu omassa elämässään koko ajan alemmas. Hän piti muhun yhteyttä epäsäännöllisesti. Hän soitteli milloin missäkin kunnossa ja uskotteli itselleen kaiken muuttuvan hyväksi. Musta tuntui ettei hän ottanut ollenkaan todesta mun päätöstä elää ilman häntä. Hän pahoitteli puheluissaan aiheuttamaansa tuskaa. Aloin olla jo niin kypsä jatkuvaan anteeksi pyytelyyn, olin kuunnellut monta vuotta sitä ja pikku hiljaa sen merkitys oli kadonnut. Se oli vain sanojen helinää.
Tuntui tietenkin pahalta kuunnella toisen tuhoa. Omia tunteitaan ei kuitenkaan pysty päättämällä sammuttamaan. Rakastin häntä yhä, mutta olin ymmärtänyt että vaikka todennäköisesti tulisin rakastamaan Heikkiä omalla tavallani lopun elämääni niin mun ei kuitenkaan tarvinnut olla hänen kanssa. Uskon, että tunteet ajan myötä muokkautuu erilaiseksi. Heikissä oli paljon piirteitä, ominaisuuksia mitä mä mieheltä halusinkin, hänessä oli vain se suuri mutta ja se mutta vesittää kaiken muun. Olin ymmärtänyt etten voinut elää hänen kanssa. En voinut luottaa häneen ja enhän voi perustaa eläämääni ihmisen kanssa joka on epäluotettava.
Heikki soitteli ja ehdotteli milloin mitäkin. Pysyin kuitenkin lujana. Tiedostin myös sen että hän on mun heikko kohta ja että tulisin vahvemmaksi mun oli saatava häneen välimatkaa. Hänen edessään mun päätökset vesittyivät ja olinkin kohta jotain aivan muuta mieltä mitä alkuun olin ajatellut. Kun näkee edessään läheisen joka anelee polvillaan itku silmässä kotiin pääsyä ja kertoo olevansa pahoillaan ja miten hän rakastaa ja lupaa mennä hoitoon yms. niin kyllä mä siinä kohtaa murrun. Heikki osasi vedota mun empaattiseen kohtaan ja yleensä se toimi. Tällä kertaa mä en antanut hänen huijata mua tällä kertaa mua ei käytetä hyväksi. Heikki ei ollut sen arvoinen!
Tapasin mukavan miehen. Mies oli mun mittapuun mukaan kunnollinen ihminen. Työssäkäyvä, itsenäinen, käytöstavat omaava ja ennenkaikkea ei päihdeongelmaa. Tutustuttiin pikkuhiljaa, soiteltiin ja kirjoiteltiin. Pelkäsin. Huomasin koko ajan etsiväni tästä miehestä virheitä, puutteita, paheita yms. Olin aivan hukassa. Koska hän ei ollut holhottava en ymmärtänyt mikä mun rooli olisi tässä suhteessa? Mun oli vaikea ottaa vastaan häneltä mitään. Olin tähän asti suhteissa ollut se antava osapuoli ja nyt sainkin jotain. Tajusin miten sumussa olin elänyt tähän saakka. Mietin että näinkö asioiden kuuluu mennä? Silti mä koin tekeväni väärin, tuntui kun olisin pettänyt Heikin. Mun ja Heikin rakkaus oli mun mielestä kaunista, puhdasta, intohimoista, viatonta, ainutlaatuista yms. Ja olen edelleen siinä uskossa että kukaan ei koskaan voi rakastaa mua samalla tavalla ja en usko kokevani vastaavaa rakkautta uudelleen. Meidän suhdehan ei ollut terveellä pohjalla, mutta meidän keskinäisessä rakkaudessa en näe mitään väärää. Heikki sai mut tuntemaan itseni ainutlaatuiseksi, rakastetuksi, kauniiksi, ihanaksi ihmiseksi ja mä rakastin sitä tunnetta. Huomasin että mun täytyy kokea itseni tarpeelliseksi, korvaamattomaksi osapuoleksi suhteessa. Nautin tunteesta että joku on musta riippuvainen. Heikkihän usein toisteli mulle, että ei voisi elää ilman mua ja ettei hän pärjäisi ilman mua. Tämä oli kai osa mun omaa sairastumistani. Ja tiesin että mun on päästävä yli tunteesta ja ajatuksesta että toinen osapuoli suhteessa olisi riippuvainen toisesta. Sehän on sairasta ja niinhän ei kuulu olla. Miten sen sitten käytännössä saa hoidettua, niin ei hajuakaan?
Kun elää suhteessa missä toinen on niin sanotusti "huonompi" kuin toinen niin itsensä voi tuntea mahtipontiseksi, paremmaksi ja hyväksi ihmiseksi. Vaikka eihän omaa arvoa mitata toisen ongelmilla. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Mun olisi opeteltava elämään uudella tavalla. Tajusin myös etten ehkä olisi valmis uuteen suhteeseen ihan pian. Oli kuitenkin hyvä huomata omat virheensä ja puutteensa ja myöskin, että on mahdollista saavuttaa uusi parisuhde miehen kanssa joka olisi "normaali".  Elämä jatkuu =)