Rohkaisin mieleni ja ajattelin yrittää löytää itselleni kumppanin rinnalleni. Olinko siihen valmis? Sitä mä en tiedä, sitä mä olen pohtinut uudelleen ja uudelleen ja vastaus on joka kerta sama, en tiedä. Kauan ihmisen pitää virallisesti olla yksin, että toipuu pitkästä vaikeasta suhteesta ja erosta? Eipä siihen taida olla vastausta. Jokainen ihminen varmasti kokee asiat omalla tavallansa ja jokainen tarvitsee siihen oman aikansa, mutta kukaan ei kerro sitä sulle milloin sä olet valmis. Yritin kuunnella itseäni, yritin löytää itsestäni merkkejä mahdollisesta toipumisesta. Mutta turhaan, en tuntenut mitään. Päätin kokeilla, sillähän sen tietää.
Tutustuinkin aika äkkiä mieheen. Miehen joka oli aivan erilainen kuin edelliset elämän mieheni. Hän oli suuremmoisen ajattelevainen, ystävällinen, huomaavainen, kiltti, musta tuntui että hänellä oli maailman suurin sydän josta riitti rakkautta varmaan koko maailmalle. Ennen kaikkea hän oli "normaali".
Hän sai tuntemaan mun oloni helpoksi, hyväksi, ihmiseksi jota voi rakastaa ja ymmärtää. Ei tarvinnut esittää mitään, sain olla oma itseni. Hän halusi mut sellaisena kuin olin.
Mä pelkäsin. Mulle heräsi pelkoja aivan kummalliseista asioista. Ennen kaikkea mä pelkäsin satuttavani tätä ainutlaatuista ihmistä ja sitä mä en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi. Mä pystyin puhumaan hänelle, pystyin kertomaan pelkoni, epäilyni, ahdistukseni, kaiken mikä mun sydämmellä oli. Hän kuunteli ja mä näin hänen kasvoiltaan sen surullisen ilmeen joka liikautti mua. Se tuntui jokaisessa solussa.
Normaali elämä on mulle uutta se on ihmeellistä ja sitä jaksaa ihmetellä asioita uudestaan ja uudestaan. Näinkö sen olisi kuulunut mennä? Myöskin normaali on pelottavaa ja hetkittäin tappavan tylsän oloista elämää. Missä kaikki epävarmuus, viiltävä tuska, tietämättömyys, jännitys siitä mitä tulee huomenna tapahtumaan yms.
Olenko mä valmis tähän, miksi tän pitää olla näin vaikeaa?
Mä kyllä nautin elää joka hetkeä, mutta silti kun mä jään yksin mulla alkaa laukkaa kysymyksiä ja tunnetiloja laidasta laitaan.
Tämä mies, Teemu ei varmasti tiedäkkään miten paljon hänen eleet ja teot auttavat mua "parantumaan". Pienet asiat saa mut ymmärtämään koko ajan asioita enemmän ja enemmän. Hänelle nämä asiat on normaaleja ja en usko että hän pysähtyy miettimään niitä samalla tavalla kuin minä. Ne asiat saa, sanomiset, tekemiset saa mut ymmärtämään mistä tässä elämässä oikeasti on kyse. Kyllähän mä sen olen koko ajan tiennyt, mutta nyt asiat saa oikeat mittasuhteet ja oikeat nimet asioille.
Kun alkaa huomaamaan miten joku ihminen on oikeasti hyvä siis mä en pysty sitä tähän edes sanoin kuvailemaan. Niin mun pelko kasvaa koko ajan. Vaikka mä miten yrittäisin siirtää asian mielestäni se palaa koko ajan uudestaan ja uudestaan. Mä en ole ansainnut tätä. Mitä jos mä pilaan tämän miehen elämän, mitä jos mä satutan niin kuin mua on satutettu. Mä en koskaan haluaisi satuttaa ketään tahallisesti. Mä en uskalla tuntea mitään ettei mua sattuis. Vaikka sä miten tietäisit että asiat on nyt toisin niin se kynnys päästä sen muurin yli on valtava. Onko helpompaa elää tuntematta mitään, kokovartalo kipsissä, seilata läpi elämän?
Se kun näkee miten toinen on ihastunut saa itselleenkin hymyn naamalle. Kyllä sen itsekkin muistaa miltä tuntuu ihastua oikein voimakkaasti. Kun ei haluaisi olla erossa toisesta minuuttiakaan ja ajatukset pyörii vain ihastuksen kohteen ympärillä, se miten sun tekisi huutaa koko maailmalle että mä olen niin onnellinen. Murheet muuttuvat turhiksi. Perhosia vatsassa ja odotusta täynnä koko mieli. Kyllä mäkin muistan, mutta myös kaiholla mietin että kykenenkö koskaan siihen. Onko se elettyä aikaa mitä ei saa takaisin.
Mistä sitä löytäisi korallisen uskallusta. Uskallusta heittäytyä, antaa itselleen lupa nauttia elämästä. Niin kun Teemu sanoi mulle, kaikilla on oikeus elämään. Se oli musta aika hyvin jäsennetty. Vielä kun sen itsekkin sisäistäisi. Jos mä jokaista liikettäni alan miettimään ja murehtimaan en todennäköisesti tule koskaan saavuttamaan mitään. Ja itse olen aina vähän kyseenalaistanut ihmisiä jotka jahkailevat ja eivät osaa päättää ja nyt mä ite syyllistyn samaan.
Ehkä mun pitää vaan antaa mennä jos tämä ei onnistu niin sitten se ei ole tarkoitettu niin ja onhan tässä selvitty pahemmastakin. Mä mietin liikaa muita ihmisiä. Ja huolehdin muiden hyvinvoinnista, unohdan itseni täsyin. Sitä kai se läheisriippuvuus on. Tänään juuri ystäväni mainitsi hyvän kirjan aiheesta jonka aion lukea heti pikimmiten. Yritän saada elämäni kuntoon. Liika yritys on kuitenkin pahasta. Mun kohdalla se on ensimmäinen kompastuskivi, kaadun omaan yrittämiseen.
On ollut aivan ihana huomata, että mä todella kelpaan ihmiselle joka on "täyspäinen". Ja, että elämä voittaa ja että mulla on tulevaisuus joka vielä näyttää positiiviselta. Kaikkihan on musta itsestäni kuitenkin vain kiinni.
Mä odotan niitä haasteita mitä elämä antaa ja mitkä kuuluu elämään. Voisiko kurja ajanjakso todellakin olla takana päin mun kohdalla. Tiedän kyllä, että tavalliseenkin elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja ongelmia ja riitoja.
Huomaan testaavani Teemua tahtomattani. Kestääkö hän tätä, miten hän reagoi tähän. Koska mun rinnalla on ihmisen oltava vahva, kestettävä mun menneisyys ja sen mukana tuomat asiat. Mä haluan mahdollisuuden kerrankin elämässäni olla heikko tarvittaessa. Mä pala palalta annan osan itseäni ja ennen kuin mä olen toiselle kokonainen vaatii kärsivällisyyttä. En usko vielä itsellenikään olevani täysin kokonainen, etsin vielä itseäni ja tuntuu että kohta mä löydän itseni :) Ehkä nurkan takaa...
Lainaten Jenni Vartiaisen laulun sanoja... Sanovat jos jossain huomaa tähden lennon niin voit toivoa silloin mitä vaan. Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin...
