Tyytymätön??

Olen joutunut kohtaamaan itsessäni aivan uusia puolia.Ja näistä puolista en pidä. Sitä luulisi kun toinen on hakeutunut hoitoon ja on sitoutunut päihteettömään elämään että kaikki on hyvin, eikö niin? Sitähän mä olen toivonut koko ajan. Ja olenkin todella todella tyytyväinen ja iloinen. Silti mä koen surua.
Päihdeongelman kuntoutus on todella sitovaa ja intensiivista hoitoa. Ja siinä jää perhe toiselle sijalle. Tuntuu, että siellä hoidossa tehdään koko ajan vain kivoja asioita. Käydään leffassa, reissataan ympäri ämpäri, mennään uimaan, serenaan hauskaa pitämään yms. Ja mä ymmärrän että syy tähän on kait että näytetään että elämä selvinkin päin voi olla hauskaa ja että ei jäisi tyhjän päälle seisomaan vaan saa päiviin sisältöä. Mutta eihän elämä oikeasti ole hauskan pitoa ja että koko ajan tehdään kivoja asioita. Elämä itseasiassa on aika harvoin kivaa.
Ehkä mä en ole sinut vielä menneiden asioiden kanssa ja kannan jotain katkeruutta mukanani.
Väkisinkin päähäni tulee ajatus et mä mätänen täällä kotona kun toinen menee tuolla. Ensin aiheutetaan tuskaa läheisille ja sitten palkkioksi pääseekin paratiisiin jossa on kaikkea mahdollista mukavaa puuhaa ja vielä ilmaiseksi!!
Mä tiedän, et mä oon aivan kauhea ihminen kun ajattelen näin. Yritän työntää noita ajatuksia pois mielestä ja keskittyä olennaiseen eli siihen että heikki on selvin päin ja se on pääasia, eikö niin?
En osaa sanoa yleisesti millaisia päihdehoito ohjelmat ovat mutta tämä missä heikki käy on ainakin yksilöllistä. Siinä ei perhettä oteta huomioon vaikka mun mielestä toi sairaus on koko perheen sairaus. Ei olis musta iso juttu kysyä vaik serenaan menosta haluaisiko koko perhe osallistua. Emmä tiedä. Kunhan taas valitan, kun ei voi koskaan olla tyytyväinen. Onks kellää vastaavia kokemuksia? Vai onko vika todella mussa? Ystävni sanoi, et tosta huomaa et mä tarttisin itellenikin apua tai tukea.
Mun elämä on tätä samaa arkista rutiinia, ei oo leffaaa eikä uintia ilman lapsia :(
En ole koko asiasta puhunut Heikille, en halua pahoittaa hänen mieltää, enkä viedä hänen iloaan raittiudesta. Tiedän että hän pahoittaisi mielensä siitä. Ehkä tää menee ohi ja ehkä toi tekemisen meininki vähentyy kun tulee syksy ellei ne sit paukkaa etelään lomailee karkuun tätä Suomen kylmyyttä =)
On vaan niin vaikea hyväksyä itsessään tälläisiä tunteita ja ajatuksia. Mä kyllä pystyn myötätunnosta hetken iloitsemaan toisen puolesta kun näkee miten toiselle tekee hyvää kaikki se. Ehkäpä tämä on kateutta. Kun on ollut vuodet yksin vastuussa kaikesta eikä ole juuri päässyt mihkään.
Pitää vaan yrittää oppia hyväksymään asioita. Menneet ovat menneitä. Nyt keskitytään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Kaikesta huolimatta asiat ovat miljoona kertaa paremmin kun vuosi sitten. Mulla on tärkeä ja rakas ihminen jakamassa tätä arkea mun kanssa. Ihminen joka kantaa vastuunsa. Hoitaa lapsia päivän päätteeksi. Tukee mua ja rakastaa mua ehdoitta. Niin tosiaan...miks mä valitan, sitä unohtaa todellisuuden kun täällä pyörittelee asioita.
Saa nähdä mitä kaikkea tämä uusi elämän vaihde tuo mukanaan. Ei hyvää ilman pahaa...

Mä Heikki rakastan sua ja annan sylillisen voimaa sulle jaksaa. Sitä samaa voimaa mitä sä annat mulle tähän arkeen. Kierrätetään :)

Tietoinen riski!

Asiat ovat taas muuttuneet viime kerrasta. Tiemme Heikin kanssa ovat palanneet yhteen. Samaan aikaan olen onnellinen ja toisaalta mua hävettää kaiken jälkeen myöntää että olen ottanut hänet takaisin. Asiat ovat kuitenkin toisin. Tällä kertaa Heikki on tavallaan muuttunut. Hän on myöntänyt ongelmansa ja haluaa muutosta ja on hakeutunut hoidon piiriin. Päihteettömyyttä on takana useita kuukausia ja tuntuu, että hän puskee eteen päin sellaisella voimalla ja tahdolla, että olen useaan kertaan miettinyt näänkö vain unta? Vai voiko tämä olla totta, Se miten tätä vuosien aikana itki ja rukoili, että Heikki tajuaisi tyhmyytensä ja tekisi konkreettisesti asioiden eteen jotain.
Tiedostan kyllä että tässä ollaan vielä lasten kengissä ja kaikki on vasta alussa. Vastaan tulee monet eri ongelmat. Arki voi äkkiä käydä maistumaan puulta.
Tässä on nyt kaikki pelissä. Jos tämä ei onnistu niin on taas monen elämä pilalla. Otan tietoisen riskin taas kerran. Toivottavasti mun ei tartte pettyä ja lasten kärsiä. Saatan olla tyhmä ja mennä taas vikaan. Sen tiedon kanssa eläminen  stressaa kyllä. Mutta voihan olla että mäkin jään vaikka auton alle huomenna. Elämästä ei voi tietää. Toivon ja haluan uskoa että Heikillä olisi vielä mahdollisuuksia elämään ja kuulua mukaan perheeseen ja yhteiskuntaan normien mukaan. Alku on lupaava.
Olen aina jostain syystä tuntenut Heikin olevan se mun sydämmeni toinen puolisko. Se tunne on ollut vahva kaikesta huolimatta. Ilman päihteitä Heikki on aivan ihana ja olenkin nauttinut yhteisestä ajasta suunnattomasti. Ei meinaa uskoa todeksi tätä. Pitikö meidän käydä tämä kaikki läpi päästäksemme tähän pisteeseen. Oliko kaikki sitten sen arvoista? Siihen en osaa sanoa mitään. Kaikki painajaiset, murheet, itkut, huolet yms tuntuu edelleen kyllä liialta vaivalta kaiken eteen.
Ollaan Heikin kanssa käyty läpi menneitä asioita ja kyllä ne hänelle tuottaa suunnatonta tuskaa ja häpeää. Helppoa ei tule olemaan kummallakaan elää asioiden kanssa. Mutta menneet ovat menneitä. Menneet haavat ovat kuitenkin niin tuoreessa muistissa, että ei niistä hetkessä toivu. Luottamuksen palaaminen kestää ja ajan kanssa sitä pikku hiljaa saa takaisin.
Retkahtamisen riski on todennäköistä jossain kohtaa. Pelko Heikin retkahtamisesta ei ole läsnä jokapäiväisessä arjessa, mutta kyllä se tuolla jossain piileksii. Pakko mennä päivä kerralla eteen päin. Ei paljoa vielä tule suunniteltua ensi kesää, sen verta realisti pitää olla.
Heikin päihde ongelman yleinen tietoisuuskin on helpottanut meitä molempia. Heikki on itse kertonut ongelmastaan yhteisille tutuille ja ystäville. Olisi pitänyt itse tajuta kertoa jo kauan aikaa sitten. Jälkiviisaus taas kumpuaa. Jälkeen päin kaikki tuntuu helpommalta. Se häpeä vaan olisi ehkä ollut mulle liikaa. Ei halunnut joutua pitämään puolustus puheen vuoroja. Mutta on se salailukin raskasta. Nyt ei tarvitse salailla ja pelätä mitä jos.
Huomasin myös sen että ihmiset eivät ottaneetkaan asiaa niin raskaasti ja kauhistellen mitä olin mielessäni kuvitellut. He eivät kyllä myöskään ole nähneet Heikkiä hurjassa kunnossa, enkä usko että pystyvät edes kuvittelemaan millainen tästä valloittavasta ja ihanasta ihmisestä tulee päihtyneenä. Ja hyvä niin.
Pitäkää ystävät hyvät nyt peukut pystyssä ja toivokaa parasta =)
Ja kritiikkä saa antaa, tiedän kyllä et pienen pieni hulluus täältä pilkottaa. Juuri kun kaiken yli päässeenä taas retkahtaa hurmuri renttuun. Usko parempaan vain on niin luja. Mä olen aina tiennyt että Heikistä on päihteettömään elämään kun vaan hän itsekkin tajuaisi ja saisi motivaatiota ja halua siihen ja nyt tuntuu että se jostain kiven kolosta on löytynyt. Voisin verrata tätä uskoon tuloon. ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta ihminen tajuaa asian. omituista, mut elämähän on. Varmasti jakso vankilassa laittoi asioita miettimään.

AIVAN LOISTAVAA KESÄÄ KAIKILLE IHANILLE IHMISILLE JA NAUTTIKAA AURINGOSTA NYT KUN SE PAISTAA JA LOISTAA=))