Kaunis valhe vai ruma totuus??

Joulu on tulossa. Ulkona on pimeää ja mustaa. Väkisinkin se vaikuttaa ihmisten mieliin. Itse huomaan olevani enemmän allapäin kun tavallisesti. Kaikkihan sen tietää, että mikään ei koskaan mene kuin elokuvissa joissa kaikki saa toisensa ja ovat lopun elämää onnellisia.
Ajatella, että sä olet tuntenut jonkun ihmisen vuosia ja yhtä äkkiä tuntuu, että se ihminen onkin aivan vieras. Tämä ihminen tuo itsestään esille puolen jota on vaikea hyväksyä. VALEHTELEMISEN.
Rehellisyys on varmasti meidän jokaisen elämän lähtö kohta ja jokainen pyrkii elämään rehellisesti. Mitä jos eteen tulee asioita joita on vaikea kertoa toiselle. Ajattelee, että eihän tää nyt niin iso asia ole vaikken kertoiskaan. En halua pahoittaa toisen mieltä ja tuottaa pettymystä.
Onko sitten olemassa valehtelua joka olis hyväksyttävää? Ehkäpä. Jos asia on todella pieni ja merkityksetön, jolla ei ole mitään väliä niin ehkä siinä kohtaa voi jättää kertomatta. Emmä tiedä.
Mistä tämä kaikki sitten juontaa... Sain kuulla, että toinen on käyttänyt päihteitä useita viikkoja kertomatta mulle mitään. Tästä asiasta hän ilmoitti tekstiviestillä. Se tunne mikä valtasi minut oli sanoin kuvaamaton, tuntuu kuin aseella olisi ammuttu suoraan sieluun. Ylireagoinko, en usko.
Se mistä hämmästyin kaiken muun lisäksi etten ollut huomannut. Olin joinakin hetkenä epäillyt jotain, mutta en kuitenkaan tätä olisi uskonut. Kyllä omaan vaistoon kannattaa luottaa. Mutta pointtihan on se ettei mun oikeasti pitäisi arvuutella vaan luottaa että kerrotaan jos on jotain kerrottavaa.
Tämä ihminen on tietoisesti ollut mun kanssa samassa vuoteessa elänyt arkea ja ihan pokerina sanomatta mitään. Ja mitä pidempää tollasta asiaa salaa niin sitä vaikeammaksi se ihmiselle itselleen. Huono omatunto alkaa kaivamaan sielua. Ja PAM, sitten monta viikkoa myöhässä se huono omatunto kaadetaan toisen niskaan oman olon helpottamiseksi. Voi, että mä olin vihainen. Mä olin vihainen itselleni sekä Heikille. Tuli olo että hän ei pidä mua minään, mua voi kusettaa kuus nolla. Miksi mä annan tehdä itselleni näin? Arvottomuuden tunne valtaa mielen. Vaikka toinen olisi miten pahoillaan ja pyytelisi anteeksi niin se ei hävitä asiaa mihinkään.

Miten tästä eteen päin? Voiko toiseen enää luottaa ollenkaan? Onkohan hän jättänyt muutakin kertomatta kerta se näyttää onnistuvan häneltä suht kivuttomasti. Onko kaikki valhetta, koko Helvetin elämä?
Johtaako tämä siihen, että toista alkaa tarkkailla alvariinsa. Koko ajan tulkitse ja analysoit toista, mietit onkohan toi nyt normaalia vai onkohan hän kenties napannut pari nappia tai juonut pari brenkkuu vai mitä?
Sellasta mä en jaksa edes ajatuksen tasolla. Jos meidän suhde on näin huonolla pohjalla, että toiselle pitää alkaa valehtelamaan niin onko se suhde enää pitkään aikaan ollut terveellä pohjalla. Meidän suhde nyt ei varmaan koskaan Heikin kanssa ole ollut normaali ja tuskin sitä normaalia tulee saavuttamaankaan.

Eniten mä kaipaan keskinäistä kumppanuutta. Se, että kumpikin on tasa-arvoisia ja jakaavat vastuun tasapuolisesti. Tässä suhteessa sitä tuskin koskaan saavutetaan. Mä olen aina viimekädessä vastuun kantaja joka jää huolehtmaan kaikesta. Mä olen se aikuinen johon luotetaan. Mä olen järkevä ja vastuuntuntoinen, olenko???
Ei ainakaan aina jaksaisi olla se. Ei aina voi jaksaa. Mutta pakottava tunne mennä eteen päin. Pelottaa. On niin epävarmaa kaikki. Emmä voisi omille lapsille tehdä sitä, että antaisin periksi. Kun mä katson nuorimmaista kun hän hymyilee mulle niin emmä pysty tuottaa hänelle pettymystä. Lapset luottaa muhun 100 prosenttisesti ja se riittää mulle.

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa joka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa

Kesä alkaa muuttumaan pikku hiljaa syksyksi. Auringon paisteen tilalle on tullut vesi sateet. Elämä kulkee vain eteen päin. Meillä elämä on tasaista arkea. Niin omituista kuin se onkin. Empä olisi uskonut voivani sanoa tuota lausetta vielä vuosi sitten :)
Ennen ei tiennyt huomisesta ja onhan se vieläkin hieman alitajunnassa epävarmaa, mutta päivät ovat toistensa kaltaisia.
Heikki on pysynyt raittiina ja on koko ajan enemmän ja enemmän tavallinen, mikä on tietysti hyvä asia. Nuorimmainen lapsi aloitti päivähoidon. Minä palaan työelämään ja Heikki käy hoidossaan ja on osittain pääsemässä työelämäänkin mukaan. Tapahtuuko kaikki liian nopeaan?
Entinen kaaos on muuttunut normaaliksi. Sitä on vain niin vaikea käsittää.
Heikin varmuus lisääntyy ja kappas vain, mun epävarmuus itsestäni kasvaa. Meidän suhde Heikin kanssa on ollut niin pitkä ja kivinen, että on aina vain pitänyt jaksaa porskuttaa eteen päin. Ei juurikaan ole voinut pysähtyä miettimään omaa jaksamista eikä muitakaan asioita koska ei ole ollut mahdollisuutta. Nyt kun Heikki voi paremmin huomaan että alan itse oireilemaan ja romahtelemaan hetkittäin. Nyt siihen on mahdollisuus vaikka kaikki onkin hyvin. Mun ei tarvitse olla vahva ja jaksaa kaikkea yksin. On vain vaikea itselleen myöntää tätä. Mä olen heikko. Mä olen ihminen. Vaikka mä olen koko ajan ollut siinä uskossa että olen käsitellyt menneet ja hyväksynyt ne niin ilmeisesti olen huijannut itseänikin. Olen esittänyt niin hyvin, että jopa itse olen mennyt siihen halpaan. Koska nyt alkaa pinnan alta tulllu hiljaista valitusta siitä mitä on saanut kestää ja mikä kaikki on tuntunut epäreilulta ja epäoikeuden mukaiselta. Mitä kaikkea olen joutunut uhraamaan ja mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Miten perheen kustannuksella on menty eteenpäin. Kuunnelkaa tota, mistä tämä kaikki tulee. Heikki yrittää parhaansa niin kuin me jokainen ja mä teen kaikkeni ettei hän vaan pääse unohtamaan mitä kaikkea mä olen saanut kestää ja kärsiä. Eikö menneiden pitäisi olla menneitä, eikä niihin pitäisi palata. Eikö pitäisi olla tyytyväinen tähän päivään ja hetkeen. Ilmeisesti olen ollut aika huonossa kunnossa itsekkin ja ilmeisesti tarvitsisin apuakin. Ja tiedän, eihän se väärin ole.
Heikillä on omassa hoitoyhteisössä mahdollisuus käydä asioita läpi. Siellä on oma terapeuttikin jonka kanssa mä olen lähes tulkoon joka asiasta eri mieltä. Heikki usein kertoo mitä he ovat käyneet siellä läpi ja mä haukon happea että mitä ihmettä. Miten se terapeutti voi noin sanoa, puoskariko se on?? Jälkeen päin menen itseeni ja mietin miksi minä käyttäydyn näin?? Tuntuu, että mun olemassa olo on edelleen toissijainen asia vaikka Heikki on raitis. Silti kukaan ei kuule mua, koska oletetaan, että nythän kaikki on hyvin. Vai nytkö kaikki vasta alkaakin??
Heikin hoidossa hoidetaan tietenkin häntä, ei minua eikä muuta perhettä. Ja näinhän se menee. Meidän pitäisi olla jossain perheterapiassa että muakin kuultaisiin. Heikin terapeutti on usein huolissaan hänen jaksamisesta ja mä taas kuulen suustani sanat, kuka miettii mun jaksamista, miks mun pitää jaksaa, kuka musta huolehtii??Ruikutan kuin pieni lapsi! Mä tiedän, että mun pitäis hakea itselleni oma keskustelu apu jostain ulkopuolisesta, ehkä näin olisi kaikille parempi. En kokisi vääryyttä ja en aiheuttaisi hallaa Heikin kuntoutumiselle.

No miksi en sitten hae apua, liuta selityksiä löytyy. Ensimmäinen syy, lastenhoito . Kuka katsoo lapsia jos mamma lähtee kalloaan kutistamaan? toinen on ajan puute. Nyt kun menee takaisin työelämään sitä on aika sidottu niin sanotut virka ajat. Onhan sitä ilta aikojakin jossain yksityisellä, sitten törmätään kolmanteen ongelmaan, taloudellinen tilanne ei kyllä anna sille mahdollisuutta. Näin tulemme umpikujaan tai ainakin saan aseteltua asiat niin ettei siitä pääse mihkään. Voihan olla että teen itse tämän itselleni vaikeaksi ja yritän välttää viimeiseen saakka puhumista jollekkin joka käy arvostelemaan mua ihmisenä, naisena, äitinä, puolisona yms. tai sitten teen itselleni tästäkin kauhukuvia. Ehkä mä en ole vielä valmis kohtaamaan sitä kaikkea mikä siellä terapiassa on vastassa ja sen seurauksena hajoaisin palasiksi ja toiminta kyvyttömäksi mihinkään. Ehkä tämä on itsensä suojelemista tai sitten tämä on vain karkuun menemistä.
Oli mitä oli aion ottaa siitä selvää myöhemmin. Lupaan kuitenkin kaikille teille että en aio pakoilla vastuuta ja haluanhan olla kokonaisvaltaisesti tasapainoinen ihminen joka on tyytyväinen elämäänsä. Sen olen velkaa itselleni ja lapsilleni. Ja lupaan pitää lupaukseni :))

Hyvää alkanutta syksyä kaikille. Toivotaan että sateet väistyy ja saadaan nauttia syksyn raikkaista ilmoista ja  väriloistosta! Hymyä huuleen =))

Tyytymätön??

Olen joutunut kohtaamaan itsessäni aivan uusia puolia.Ja näistä puolista en pidä. Sitä luulisi kun toinen on hakeutunut hoitoon ja on sitoutunut päihteettömään elämään että kaikki on hyvin, eikö niin? Sitähän mä olen toivonut koko ajan. Ja olenkin todella todella tyytyväinen ja iloinen. Silti mä koen surua.
Päihdeongelman kuntoutus on todella sitovaa ja intensiivista hoitoa. Ja siinä jää perhe toiselle sijalle. Tuntuu, että siellä hoidossa tehdään koko ajan vain kivoja asioita. Käydään leffassa, reissataan ympäri ämpäri, mennään uimaan, serenaan hauskaa pitämään yms. Ja mä ymmärrän että syy tähän on kait että näytetään että elämä selvinkin päin voi olla hauskaa ja että ei jäisi tyhjän päälle seisomaan vaan saa päiviin sisältöä. Mutta eihän elämä oikeasti ole hauskan pitoa ja että koko ajan tehdään kivoja asioita. Elämä itseasiassa on aika harvoin kivaa.
Ehkä mä en ole sinut vielä menneiden asioiden kanssa ja kannan jotain katkeruutta mukanani.
Väkisinkin päähäni tulee ajatus et mä mätänen täällä kotona kun toinen menee tuolla. Ensin aiheutetaan tuskaa läheisille ja sitten palkkioksi pääseekin paratiisiin jossa on kaikkea mahdollista mukavaa puuhaa ja vielä ilmaiseksi!!
Mä tiedän, et mä oon aivan kauhea ihminen kun ajattelen näin. Yritän työntää noita ajatuksia pois mielestä ja keskittyä olennaiseen eli siihen että heikki on selvin päin ja se on pääasia, eikö niin?
En osaa sanoa yleisesti millaisia päihdehoito ohjelmat ovat mutta tämä missä heikki käy on ainakin yksilöllistä. Siinä ei perhettä oteta huomioon vaikka mun mielestä toi sairaus on koko perheen sairaus. Ei olis musta iso juttu kysyä vaik serenaan menosta haluaisiko koko perhe osallistua. Emmä tiedä. Kunhan taas valitan, kun ei voi koskaan olla tyytyväinen. Onks kellää vastaavia kokemuksia? Vai onko vika todella mussa? Ystävni sanoi, et tosta huomaa et mä tarttisin itellenikin apua tai tukea.
Mun elämä on tätä samaa arkista rutiinia, ei oo leffaaa eikä uintia ilman lapsia :(
En ole koko asiasta puhunut Heikille, en halua pahoittaa hänen mieltää, enkä viedä hänen iloaan raittiudesta. Tiedän että hän pahoittaisi mielensä siitä. Ehkä tää menee ohi ja ehkä toi tekemisen meininki vähentyy kun tulee syksy ellei ne sit paukkaa etelään lomailee karkuun tätä Suomen kylmyyttä =)
On vaan niin vaikea hyväksyä itsessään tälläisiä tunteita ja ajatuksia. Mä kyllä pystyn myötätunnosta hetken iloitsemaan toisen puolesta kun näkee miten toiselle tekee hyvää kaikki se. Ehkäpä tämä on kateutta. Kun on ollut vuodet yksin vastuussa kaikesta eikä ole juuri päässyt mihkään.
Pitää vaan yrittää oppia hyväksymään asioita. Menneet ovat menneitä. Nyt keskitytään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Kaikesta huolimatta asiat ovat miljoona kertaa paremmin kun vuosi sitten. Mulla on tärkeä ja rakas ihminen jakamassa tätä arkea mun kanssa. Ihminen joka kantaa vastuunsa. Hoitaa lapsia päivän päätteeksi. Tukee mua ja rakastaa mua ehdoitta. Niin tosiaan...miks mä valitan, sitä unohtaa todellisuuden kun täällä pyörittelee asioita.
Saa nähdä mitä kaikkea tämä uusi elämän vaihde tuo mukanaan. Ei hyvää ilman pahaa...

Mä Heikki rakastan sua ja annan sylillisen voimaa sulle jaksaa. Sitä samaa voimaa mitä sä annat mulle tähän arkeen. Kierrätetään :)

Tietoinen riski!

Asiat ovat taas muuttuneet viime kerrasta. Tiemme Heikin kanssa ovat palanneet yhteen. Samaan aikaan olen onnellinen ja toisaalta mua hävettää kaiken jälkeen myöntää että olen ottanut hänet takaisin. Asiat ovat kuitenkin toisin. Tällä kertaa Heikki on tavallaan muuttunut. Hän on myöntänyt ongelmansa ja haluaa muutosta ja on hakeutunut hoidon piiriin. Päihteettömyyttä on takana useita kuukausia ja tuntuu, että hän puskee eteen päin sellaisella voimalla ja tahdolla, että olen useaan kertaan miettinyt näänkö vain unta? Vai voiko tämä olla totta, Se miten tätä vuosien aikana itki ja rukoili, että Heikki tajuaisi tyhmyytensä ja tekisi konkreettisesti asioiden eteen jotain.
Tiedostan kyllä että tässä ollaan vielä lasten kengissä ja kaikki on vasta alussa. Vastaan tulee monet eri ongelmat. Arki voi äkkiä käydä maistumaan puulta.
Tässä on nyt kaikki pelissä. Jos tämä ei onnistu niin on taas monen elämä pilalla. Otan tietoisen riskin taas kerran. Toivottavasti mun ei tartte pettyä ja lasten kärsiä. Saatan olla tyhmä ja mennä taas vikaan. Sen tiedon kanssa eläminen  stressaa kyllä. Mutta voihan olla että mäkin jään vaikka auton alle huomenna. Elämästä ei voi tietää. Toivon ja haluan uskoa että Heikillä olisi vielä mahdollisuuksia elämään ja kuulua mukaan perheeseen ja yhteiskuntaan normien mukaan. Alku on lupaava.
Olen aina jostain syystä tuntenut Heikin olevan se mun sydämmeni toinen puolisko. Se tunne on ollut vahva kaikesta huolimatta. Ilman päihteitä Heikki on aivan ihana ja olenkin nauttinut yhteisestä ajasta suunnattomasti. Ei meinaa uskoa todeksi tätä. Pitikö meidän käydä tämä kaikki läpi päästäksemme tähän pisteeseen. Oliko kaikki sitten sen arvoista? Siihen en osaa sanoa mitään. Kaikki painajaiset, murheet, itkut, huolet yms tuntuu edelleen kyllä liialta vaivalta kaiken eteen.
Ollaan Heikin kanssa käyty läpi menneitä asioita ja kyllä ne hänelle tuottaa suunnatonta tuskaa ja häpeää. Helppoa ei tule olemaan kummallakaan elää asioiden kanssa. Mutta menneet ovat menneitä. Menneet haavat ovat kuitenkin niin tuoreessa muistissa, että ei niistä hetkessä toivu. Luottamuksen palaaminen kestää ja ajan kanssa sitä pikku hiljaa saa takaisin.
Retkahtamisen riski on todennäköistä jossain kohtaa. Pelko Heikin retkahtamisesta ei ole läsnä jokapäiväisessä arjessa, mutta kyllä se tuolla jossain piileksii. Pakko mennä päivä kerralla eteen päin. Ei paljoa vielä tule suunniteltua ensi kesää, sen verta realisti pitää olla.
Heikin päihde ongelman yleinen tietoisuuskin on helpottanut meitä molempia. Heikki on itse kertonut ongelmastaan yhteisille tutuille ja ystäville. Olisi pitänyt itse tajuta kertoa jo kauan aikaa sitten. Jälkiviisaus taas kumpuaa. Jälkeen päin kaikki tuntuu helpommalta. Se häpeä vaan olisi ehkä ollut mulle liikaa. Ei halunnut joutua pitämään puolustus puheen vuoroja. Mutta on se salailukin raskasta. Nyt ei tarvitse salailla ja pelätä mitä jos.
Huomasin myös sen että ihmiset eivät ottaneetkaan asiaa niin raskaasti ja kauhistellen mitä olin mielessäni kuvitellut. He eivät kyllä myöskään ole nähneet Heikkiä hurjassa kunnossa, enkä usko että pystyvät edes kuvittelemaan millainen tästä valloittavasta ja ihanasta ihmisestä tulee päihtyneenä. Ja hyvä niin.
Pitäkää ystävät hyvät nyt peukut pystyssä ja toivokaa parasta =)
Ja kritiikkä saa antaa, tiedän kyllä et pienen pieni hulluus täältä pilkottaa. Juuri kun kaiken yli päässeenä taas retkahtaa hurmuri renttuun. Usko parempaan vain on niin luja. Mä olen aina tiennyt että Heikistä on päihteettömään elämään kun vaan hän itsekkin tajuaisi ja saisi motivaatiota ja halua siihen ja nyt tuntuu että se jostain kiven kolosta on löytynyt. Voisin verrata tätä uskoon tuloon. ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta ihminen tajuaa asian. omituista, mut elämähän on. Varmasti jakso vankilassa laittoi asioita miettimään.

AIVAN LOISTAVAA KESÄÄ KAIKILLE IHANILLE IHMISILLE JA NAUTTIKAA AURINGOSTA NYT KUN SE PAISTAA JA LOISTAA=))

Kuka keksi rakkauden??

Joskus kun toivoo oikein kovasti jotain toive saattaa toteutua. Vaikka toive toteutuisikin niin voiko se kestää vain hetken? Kun katsoo lasta jonka toive on toteutunut, lapsi on saanut ilmapallon, hetken päästä pallo saattaa karata ja lennellä tiehensä. Hetken onni ja ilo on tipotiessään ja tilalla on surua ja pettymystä.
Mä pelkään että mun ilmapallo karkaa ja joudun taas pettymään. Kuinka monta pettymystä ja vastoinkäymistä yksi ihminen kestää. Kuinka kauan jaksaa nousta ylös lannistumatta kaatumisten jälkeen?
Itse olen aina ajatellut olevani sitkeää tyyppiä joka jaksaa yrittää päivästä toiseen vaikka välistä vaikeaa onkin. Kyllä munkin tekee mieli luovuttaa ja antaa periksi. Mietin että tämä on epäreilua, miksi koskaan ei voisi päästä hieman helpommalla miksi kaikki pitää käydä vaikeamman ja pohjan kautta. Miettii että eikö tässä nyt olisi jo tarpeeksi yhdelle ihmis elämälle, mutta ei. Vastoinkäymiset kasvattaa, näinhän sanonta kuuluu. Siitä en tiedä pitääkö se paikkaansa. Kun tulee hetkiä jolloin tekee mieli iskeä hanskat tiskiin niin hetken sitä käy läpi mielessään. Sitten miettii lapsiaan ja toteaa että ei tämä ole heidän vikansa tämä tilanne ja en koskaan voisi lapsiani hylätä. Näin tunne luovuttamisesta unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin se tulikin. Uskoisin että jokainen ihminen joskus tuntee itsensä niin voimattomaksi ja väsyneeksi että kiroaa lapset ja koko maailman ylinpään helvetiin ja pääsee tunteesta yli. Tai sellaisia superihmisiä jos löytyy ettei koskaan mikään asia aja hetkelliseen itsesääliin niin toivoisin tapaavani hänet.
Ihmisiähän tässä ollaan ja inhimillisiä sellaisia.
Tulevasta ei voi tietää. Usko parempaan auttaa jaksamaan. Kaikkea ei voi kuitenkaan kyseenalaistaa ja mitään ei saa jos ei viitsi eikä uskalla yrittää. Jos matkalla kompastuu ja kaatuu niin ylös on vain noustava. Joskus matkalla määränpäähän joutuu kaatumaan kerran joskus useamman mutta perille päästyä on voittaja fiilis =)
Rakkaus on varmasti asia, tunnetila mikä tekee ihmisistä kaikista haavoittuvaisimpia. Jokaiselle rakkaus on varmasti omanlaisensa. Kuka osaa määrittää mitä rakkaus on? Jokainen jolla on lapsia tietää tunteen mitä on rakastaa omaa lasta. Se rakkaus on suurta, ainutlaatuista ja kestävää. Rakkaus kumppania kohtaan ei varmastikkaan voi olla samanlaista. Toiset ihmiset odottavat suuria tunteita "jalat alta" fiilistä. Toiselle riittää pienemmät asiat. Ja jotkut yksinäisyydessään tyytyvät ehkä vähempään mitä ansaitsivat. Jokaisen henkilökohtainen yksityisasia on se kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa. Toisten puolesta ei voi päättää. Joskus tapaa ihmisiä jotka ovat suhteessaan onnettomia, mutta ovat yhdessä lapsien takia, tottumuksesta, pelosta jäädä yksin, jostain muusta pelosta, voimattomuudesta muuttaa asioita yms. Jokainen elää elämänsä niin kuin haluaa. Itse ollut huonoissa suhteissa ja oppinut niiden kautta ihmekyllä arvostanmaan itseään enemmän ja haluaa itselleen ja lapsille parasta mahdollista elämää. Ei halua tyytyä vain johonkin ihan kivaan vaan haluaa sitä mikä oikeasti tuntuu hyvältä ja että kaikki olisi onnellisia.
Tuttavani sanoi mulle että jään vanhaksi piiaksi kun etsin jotain mitä en ehkä koskaan löydäkkään. Asiaa ajateltuani, olenkin mielummin yksin kuin ihmisen kanssa joka ei sykähdytä tavallaan. Epävarmuus tulevasta on tietenkin pelottavaa ja asioita pohtii paljon ja analysoi mielessään, mutta uskon asioiden omalla painollaan järjestyvän parhaalla mahdollisella tavalla. Uskoa tulevasta en kuitenkaan ole menettänyt.

Vain elämää ei sen enempää!

Niinhän siinä sitten kävi, juuri niin kuin pelkäsin. Suhde Teemuun ei toiminut. Satutin pahasti tätä hienoa ihmistä. Se saa oman olon kurjaksi ja jollain tapaa likaiseksi. Samaan aikaan olo on helpottunut ja kuitenkin kokee syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa. Ristiriitaisia tunnetiloja.
Se, miksi mä olen helpottunut johtuu siitä, että kuuntelin itseäni, tunnistin itsessäni piirteitä ja tunteita jotka tiesin pitkällä ajalla johtavan onnettomuuteen. Niin monta kertaa kuin oleenkaan jäänyt huonoon suhteeseen. Tällä kertaa en toistanut samaa vanhaa kaavaa. Uskalsin tunnustaa niin itselleni kuin Teemullekkin tilanteen laidan ja toimia omasta mielestäni oikealla tavalla. En koskaan olisi halunnut loukata häntä, mutta eihän suhteeseen voi jäädä jos se tuntuu ahdistavalta ja vaikealta. Tuntui, että muuttui itse joksikin toiseksi. Tuntui, että en kuitenkaan voi olla oma itseni ja jollain tapaa odottaa toisenkin muuttuvan joksikin toiseksi. Ja niinhän sen ei kuulu mennä.
Huomaan tulleeni varovaiseksi. Kuuntelen ja tarkastelen itseäni ja muita ihan liikaa.
Jos on kokenut eläessään jotain poikkeavaa, vaikka se olisi negatiivista niin jollain tapaa muut tavat tuntuvat omituisilta, Epänormaaleilta. Ehkä mä tietoisesti hakeudun suhteisiin mitkä ovat valmiiksi tuomittu tuhoon. Toistan tuttuun tapaan vanhaa kaavaa. Emmä tiedä.
Sen kuitenkin olen vakaasti päättänyt, että jos jokin asia ei tunnu musta hyvälle niin silloin teen asian eteen jotain, vaikka radikaalejakin päätöksiä.
Olen myös ikävästi joutunut huomaamaan, että muiden ihmisten, etenkin "tavallisten" tallaajien on vaikea ymmärtää mun menneisyyttä. Tai varmasti he ymmärtävät, mutta eivät osaa ajatella tapahtuneita asioita käytäntöön ja että ne eletyt asiat jättävät ikuiset jälkensä muhun ja ovat osa mua lopun elämääni. Sanotaan vaan aina, "että kyllä mä ymmärrän" mutta sanotaanko niin vain sitä sen enempää tarkoittamatta. Ymmärtääkö toinen asian oikeasti vai luuleko hän vain ymmärtävänsä vai sanooko sen vain kohteliaisuudesta. Mene ja tiedä?
Tällä hetkellä aion jatkaa elämää eteen päin. Keskityn itseeni enemmän ja harkitsen liikkeitä vieläkin enemmän jos se vain on mahdollista. Sinkkuna on hyvä mennä tässä kohtaa elämää. Silloin on vastuussa vain itselleen ja ei tule satutettua ketään ihmistä ajattelomattomuuttaan.
Periksi ei anneta. Aina pitää yrittää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen....kunnes se onnistuu ja sitten taas yritetään :) ei pidä lannistua koskaan kuin hetkellisesti!
Hyvää alkanutta kesää kaikille, nautitaan elämästä!

Missä muruseni on?

Rohkaisin mieleni ja ajattelin yrittää löytää itselleni kumppanin rinnalleni. Olinko siihen valmis? Sitä mä en tiedä, sitä mä olen pohtinut uudelleen ja uudelleen ja vastaus on joka kerta sama, en tiedä. Kauan ihmisen pitää virallisesti olla yksin, että toipuu pitkästä vaikeasta suhteesta ja erosta? Eipä siihen taida olla vastausta. Jokainen ihminen varmasti kokee asiat omalla tavallansa ja jokainen tarvitsee siihen oman aikansa, mutta kukaan ei kerro sitä sulle milloin sä olet valmis. Yritin kuunnella itseäni, yritin löytää itsestäni merkkejä mahdollisesta toipumisesta. Mutta turhaan, en tuntenut mitään. Päätin kokeilla, sillähän sen tietää.
Tutustuinkin aika äkkiä mieheen. Miehen joka oli aivan erilainen kuin edelliset elämän mieheni. Hän oli suuremmoisen ajattelevainen, ystävällinen, huomaavainen, kiltti, musta tuntui että hänellä oli maailman suurin sydän josta riitti rakkautta varmaan koko maailmalle. Ennen kaikkea hän oli "normaali".
Hän sai tuntemaan mun oloni helpoksi, hyväksi, ihmiseksi jota voi rakastaa ja ymmärtää. Ei tarvinnut esittää mitään, sain olla oma itseni. Hän halusi mut sellaisena kuin olin.
Mä pelkäsin. Mulle heräsi pelkoja aivan kummalliseista asioista. Ennen kaikkea mä pelkäsin satuttavani tätä ainutlaatuista ihmistä ja sitä mä en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi. Mä pystyin puhumaan hänelle, pystyin kertomaan pelkoni, epäilyni, ahdistukseni, kaiken mikä mun sydämmellä oli. Hän kuunteli ja mä näin hänen kasvoiltaan sen surullisen ilmeen joka liikautti mua. Se tuntui jokaisessa solussa.
Normaali elämä on mulle uutta se on ihmeellistä ja sitä jaksaa ihmetellä asioita uudestaan ja uudestaan. Näinkö sen olisi kuulunut mennä? Myöskin normaali on pelottavaa ja hetkittäin tappavan tylsän oloista elämää. Missä kaikki epävarmuus, viiltävä tuska, tietämättömyys, jännitys siitä mitä tulee huomenna tapahtumaan yms.
Olenko mä valmis tähän, miksi tän pitää olla näin vaikeaa?
Mä kyllä nautin elää joka hetkeä, mutta silti kun mä jään yksin mulla alkaa laukkaa kysymyksiä ja tunnetiloja laidasta laitaan.
Tämä mies, Teemu ei varmasti tiedäkkään miten paljon hänen eleet ja teot auttavat mua "parantumaan". Pienet asiat saa mut ymmärtämään koko ajan asioita enemmän ja enemmän. Hänelle nämä asiat on normaaleja ja en usko että hän pysähtyy miettimään niitä samalla tavalla kuin minä. Ne asiat saa, sanomiset, tekemiset saa mut ymmärtämään mistä tässä elämässä oikeasti on kyse. Kyllähän mä sen olen koko ajan tiennyt, mutta nyt asiat saa oikeat mittasuhteet ja oikeat nimet asioille.
Kun alkaa huomaamaan miten joku ihminen on oikeasti hyvä siis mä en pysty sitä tähän edes sanoin kuvailemaan. Niin mun pelko kasvaa koko ajan. Vaikka mä miten yrittäisin siirtää asian mielestäni se palaa koko ajan uudestaan ja uudestaan. Mä en ole ansainnut tätä. Mitä jos mä pilaan tämän miehen elämän, mitä jos mä satutan niin kuin mua on satutettu. Mä en koskaan haluaisi satuttaa ketään tahallisesti. Mä en uskalla tuntea mitään ettei mua sattuis. Vaikka sä miten tietäisit että asiat on nyt toisin niin se kynnys päästä sen muurin yli on valtava. Onko helpompaa elää tuntematta mitään, kokovartalo kipsissä, seilata läpi elämän?
Se kun näkee miten toinen on ihastunut saa itselleenkin hymyn naamalle. Kyllä sen itsekkin muistaa miltä tuntuu ihastua oikein voimakkaasti. Kun ei haluaisi olla erossa toisesta minuuttiakaan ja ajatukset pyörii vain ihastuksen kohteen ympärillä, se miten sun tekisi huutaa koko maailmalle että mä olen niin onnellinen. Murheet muuttuvat turhiksi. Perhosia vatsassa ja odotusta täynnä koko mieli. Kyllä mäkin muistan, mutta myös kaiholla mietin että kykenenkö koskaan siihen. Onko se elettyä aikaa mitä ei saa takaisin.
Mistä sitä löytäisi korallisen uskallusta. Uskallusta heittäytyä, antaa itselleen lupa nauttia elämästä. Niin kun Teemu sanoi mulle, kaikilla on oikeus elämään. Se oli musta aika hyvin jäsennetty. Vielä kun sen itsekkin sisäistäisi. Jos mä jokaista liikettäni alan miettimään ja murehtimaan en todennäköisesti tule koskaan saavuttamaan mitään. Ja itse olen aina vähän kyseenalaistanut ihmisiä jotka jahkailevat ja eivät osaa päättää ja nyt mä ite syyllistyn samaan.
Ehkä mun pitää vaan antaa mennä jos tämä ei onnistu niin sitten se ei ole tarkoitettu niin ja onhan tässä selvitty pahemmastakin. Mä mietin liikaa muita ihmisiä. Ja huolehdin muiden hyvinvoinnista, unohdan itseni täsyin. Sitä kai se läheisriippuvuus on. Tänään juuri ystäväni mainitsi hyvän kirjan aiheesta jonka aion lukea heti pikimmiten. Yritän saada elämäni kuntoon. Liika yritys on kuitenkin pahasta. Mun kohdalla se on ensimmäinen kompastuskivi, kaadun omaan yrittämiseen.
On ollut aivan ihana huomata, että mä todella kelpaan ihmiselle joka on "täyspäinen". Ja, että elämä voittaa ja että mulla on tulevaisuus joka vielä näyttää positiiviselta. Kaikkihan on musta itsestäni kuitenkin vain kiinni.
Mä odotan niitä haasteita mitä elämä antaa ja mitkä kuuluu elämään. Voisiko kurja ajanjakso todellakin olla takana päin mun kohdalla. Tiedän kyllä, että tavalliseenkin elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja ongelmia ja riitoja.
Huomaan testaavani Teemua tahtomattani. Kestääkö hän tätä, miten hän reagoi tähän. Koska mun rinnalla on ihmisen oltava vahva, kestettävä mun menneisyys ja sen mukana tuomat asiat. Mä haluan mahdollisuuden kerrankin elämässäni olla heikko tarvittaessa. Mä pala palalta annan osan itseäni ja ennen kuin mä olen toiselle kokonainen vaatii kärsivällisyyttä. En usko vielä itsellenikään olevani täysin kokonainen, etsin vielä itseäni ja tuntuu että kohta mä löydän itseni :) Ehkä nurkan takaa...
Lainaten Jenni Vartiaisen laulun sanoja... Sanovat jos jossain huomaa tähden lennon niin voit toivoa silloin mitä vaan. Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin...

Elämän kulta

Kaikesta tästä pyörityksestä en olisi selvinnyt ilman erittäin hyviä ystäviä ja läheisiä. He ovat jaksaneet olla tukena. Vaikka useasti on vaikea neuvomatta olla vieressä katsomassa toisen virheitä. Eilen myös mietin tätä asiaa enemmän. Se, että lapsuuteni oli ehjä ja onnellinen tekee musta varmasti tänä päivänä tasapainoisen ihmisen. Ja mun ympärillä on paljon myöskin terveitä ihmissuhteita vaikka tärkein ja läheisin suhteeni onkin ollut vääristynyt. Sukulaisistakin on ollut apua, he tietämättään tukevat paljon. Vaikka he eivät tiedä Heikin ongelmista niin silti he seisovat mun rinnalla ja kuuntelevat. Mä puhun asioista heille väärillä nimillä, päihdeongelma on masennus ja sitä rataa. Todennäköisesti tulen heille joku päivä kertomaan koko tarinan mulla tällä hetkellä mä en ole valmis siihen. Kerään ensin voimia ja vahvistun. Voihan olla, että tämä on vain mun tapa siirtää asiaa tuonnemmaksi, mutta sen mä itselleni suon.
Puhuin eilen muutaman ystäväni kanssa terapiasta. Itse en tällä hetkellä ole halukas menemään terapiaan. Koen sen kuluttavana. Tuntuu, että se kun on muutama hyvä ystävä jolle voi puhua, auttaa enemmän kuin mikään terapia. En kuitenkaan sulje sitä vaihtoehtoa pois. Ehkä tulevaisuudessa kun asioihin on saanut välimatkaa voinkin hyötyä jonkunlaisesta terapiasta/ keskusteluavusta. Tälläisissä asioissa mä luotan itseeni, mä kuuntelen itseäni, vaikka onkin vaikeaa tunnen silti jaksavani eteenpäin. Ja olen myöskin vakuuttunut siitä, että jos elämä alkaa tuntua ylitsepääsemättömän ahdistavalta niin pystyn sanomaan sen ääneen ja hakemaan apua siihen. Olen kuitenkin käynyt ennenkin terapiassa, että ei se mulle ole uusi juttu.
Terapian aloittaminen on monimutkaista ja voimia vievää, koska sä joudut uudelle ihmiselle selittämään alusta saakka elämäsi kirjon ja senkö pitäisi auttaa? Ehkäpä se on juuri siinä, sä joudut käymään ne asiat läpi uudestaan ja käsittelet niitä siinä samalla. Voisinhan mennä tietenkin samalle terapeutille missä kävin aiemminkin, jos vain mahdollista. Kuitenkin mulle herää ajatus, että terapeutti varmaan miettii että voi voi, taas se tyttö rassu on ajautunut ongelmiin, eikö se mitään ole oppinut, hohhoijaa. Tämä on vain mun oma kuvitelma, häpeä asiasta. Mun terapeutti oli aivan ihana ihminen ja meillä kemiat kohtasivat ja hän todella osasi "käsitellä" mua. Ja hän oli todella ammattitaitoinen. Ja sain mut ymmärtämään paljon asioita ja poistamaan syyllisyyttä ja häpeää.
Sitten kun mä illalla puhuttuani ystävieni kanssa kävin miettimään tätä kaveri kuviota. Onko toisaalta oikein rasittaa ystäviään toistamiseen omilla ongelmilla. Kaataa omalta harteilta toisen harteille kaikki paska. Tuleeko ystävyyteen liikaa taakka ja murheita. Muuttuuko ystävyys suhde hoitaja potilas kuvioksi. Monen voi olla vaikea sanoa, että hei mä en nyt kuule jaksaisi sun ongelmia voisit sä puhuu jollekkin muulle.
Mutta eikö ystävyys ole sitä että ollaan läsnä ja tukena, mutta mihin saakka? Kai siinäkin joku häilyvä raja on?
Itse kyllä koen, että jaamme ystäviemme kanssa asiat puolin toisin, enkä usko että he kokevat mua rasittavana ongelmapesäkkeenä. Osaan myöskin kuunnella toisen huolia ja puhua aivan muusta. Eihän sitä koskaan kuitenkaan tiedä.
Nuoruudessa muistan kuinka hyvä ystäväni koki elämän liian raskaana ja hän muuttui itsetuhoiseksi. Muistan miten olin tukena ja olin aivan loppu. Ajattelin kun hän soitti, että voi ei, taasko joutuu lähteä johonkin puhuamaan sitä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Vakuutella hänelle, että kaikki järjestyy, älä huoli sen miljoonannen kerran. Onko taas sattunut jotain, pitääkö lähteä päivystykseen. Silloin mä jouduin sanomaan ystävälleni, että vaikka hän onkin mulle todella rakas ja mä haluan olla tukena, että hän selviää tästä vaiheesta elämässään, mutta että mä olen aivan väsynyt ja en jaksa enää yhtään tätä kuviota. Menimme yhdessä sairaalan päivystykseen ja saimme kun saimmekin hänelle ammattiapua ja tuntui että vastuu multa siirtyi ammattilaisten käsiin. Se oli huojentava tunne. Olemme tänä päivänäkin tämän ihmisen kanssa erittäin läheisiä. Se vain oli elämäni vaikeimpia hetkiä kun joutuu sanomaan ettei jaksa ystävyyttä tai sen mukana tuomia asioita. Onneksi kaikki meni hyvin ja hän ymmärsi. Tätä mä toivonkin mun ystäviltä, sanoa suoraan jos alkaa kuormittua liikaa. Eihän kukaan jaksa loputtomiin kenekään ongelmia.

Eli kiteytettynä: KIITOS TE KAIKKI IHANAT IHMISET JOTKA OLETTE JAKSANEET OLLA MUN YSTÄVIÄ. EN UNOHDA TEITÄ KOSKAAN. OLETTE RAKKAITA. ILMAN TEITÄ EN OLISI SELVINNYT! <3

Yh-äiti

Niinä hetkinä kun istuu kotonaan yksin ja tuntee todella olevansa yksin, niinä hetkinä mä olen niin katkera Heikille kaikesta. Katkeruus on rumaa ja olen aina toivonut välttyväni siltä.
Tulee hetkiä jolloin haluaisi paeta tätä kaikkea. Ei haluaisi jatkaa tätä ikuisuudelta tuntuvaa kärsimystä. Mistä mua rangaistaan? Miksi kaiken pitää olla vaikeaa. Pientä helpotusta joskus kaipaa.
Vaikka omia lapsiaan rakastaa ylitse kaiken ja heidän olemassa olostaan on onnellinen niin sitä miettii, että tuleeko koskaan saavuttamaan todellista onnea tämän elämän aikana. Aina kun sen luulee löytyneen niin se on pieni hetki joka tulee aivan yllättäen ja nujertaa sut takaisin sinne koloseen mistä tulitkin.
Tässä yhteiskunnassa ihmiset vaativat ja haluavat niin paljon ja vaikka olisi mitä niin mikään ei riitä ja mihinkään ei olla tyytyväisiä. Voiko sitä lopullista onnellisuutta edes saavuttaa? Me valitamme ja takerrumme pieniin asioihin ja emme pääse niistä yli. Miten hieno asia tämä elämä on ja miten lyhyt se on ja koskaan ei voi tietää mikä on päivä viimeinen, ei sitä haluais näin kallisarvoista asiaa elää ohi. Huomata, havahtua siihen että loppu onkin huomattavasti lähempämänä mitä oli ajatellutkaan.
Pienet asiat tekee mut iloiseksi ja saatan kyyneleet silmissä nauraa lasten kommelluksille. Nautin katsoa heidän elämäniloa. He eivät osaa vielä murehtia huomisesta ja joskus sitä toivoo, että voisi saada palan lasten kykyä elää elämää edes hetkeksi. On hienoa seurata lasten kasvua ja kehitystä. Lapset ovat uskomattomia oppimaan heillä on kyky sisäistää asioita niin lyhyessä ajassa. Se on jotain uskomatonta. Onnellisuus lapsista on kuitenkin erilaista onnea kuin se, että sä rakastat jotain aikuista joka myöskin rakastaa sua. Ihminen tarvitsee rakkautta ympärilleen, se on tutkittu juttu. Se parantaa elämänlaatua huomattavasti.
Tunnen itseni vanhaksi. Tuntuu, että kolmeenkymmeneen vuoteen on ehtinyt tapahtumaan ainakin kahden elämän verran asioita. Se, että opettelee rakastamaan itseään on yllättävän haasteellista. Kaikista virheistä huolimatta itseään pitäisi arvostaa ja kunnioittaa. Itseinho kuuluu kai jokaisen elämään hetkellisesti. Itseään on helpompi vihata kuin rakastaa. Hyviä puolia on vaikeampi nimetä kuin huonoja. Sitä on niin itsekriittinen. Mä haluan kuitenkin oppia tuntemaan itseni. Ja ennen kaikkea kokea, että hei mähän oon ihan hyvä tyyppi kaikkine vikoineen.
Sain huomata läheisistä ihmistä asioita. Tuttavani tarjosi mulle lapsen hoito apuaan ennen joulua, sanoi että me voidaan ottaa joskus pojat yö-kylään. Tässä yksi päivä tuli hetki, että on niin henkisesti loppu. Kaipaisi niin vastapainoa tälle kodille. Koti on mulle kaikkikaikessa, mutta sieltäkin on joskus lähdettävä pois että voi tulla takaisin ja kokea taas sen ihanan kotiin tulemisen tunteen. Myöskin se kun yksin hoitaa kaiken, voin rehellisesti myöntää ettei aina jaksa. Joo siis päätin ottaa yhteyttä tähän tuttuun että onko tarjous vielä voimassa lasten hoitoa koskien? Tämä ihminen tuumas, että soitellaan!! siis SOITELLAAN?? Mietin, että hän ei siis tarkoittanut sitä mitä sanoi. Joskus ihmisillä on tapana sanoa jotain, että saa itselleen paremman mielen. Olen tarjonnut apuani. Mietin vain, että niin olin tarttumassa oljenkorteen, mutta se vetäistiinkin pois. Se ehkä tuntui murskaavammalta kuin voisi kuvitellakkaan.
Mielummin sitä kuitenkin on lasten kanssa keskenään kuin keskenkasvuisem ja vastuuntunnottoman miehen ja lapsien. Siinä on aina yksi lapsi lisää. Ja kyllä se aurinko paistaa risukasaankin :)
Paljon on opittavaa vielä tästä elämästä. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä loppu elämä tuo tullessaan. Avoimin mielin mennään kuitenkin eilistä päivää viisaampana.

Ehdot vanhemmuudesta!

Huomaan tajuavani asioita koko ajan lisää ja lisää. Opin koko ajan uutta. Mutta myös olen saanut huomata sen, että tieto lisää tuskaa. Omien valintojen seuraukset näkyvät jälkijunassa esimerkiksi omassa jälkikasvussa. Vanhempi poikani on psyykkisesti erittäin huonossa kunnossa ja tuntuu, että mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän hän oireilee. Saanko syyttää tästä itseäni? Hän on tämän tarinan viaton uhri. Koko hänen elämänsä on ollut yhtä vuoristorataa. Ensimmäiset vuodet elämästään hän joutuu kärsimään perheväkivallasta. Lapsi ei voi päättää elinympäristöään, hän ei voi valita onko kotona väkivaltaa vai ei. Ei voi ei eikä pitäisikään se on vanhempien tehtävä, tarjota lapselleen parasta, turvallista ja rakastavaa lapsuutta. Miten sitä onkaan antanut asioiden vaan tapahtua, lipua vain eteenpäin. Sen edestään löytää minkä taakseen jättää. On ollut erittäin raastavaa ja tuskaista seurata oman lapsensa sairastumista ja selviytymistä päivästä toiseen. Mulle on annettu hienoin lahja mitä vaan voi saada, äitiys ja mitä mä oonkaan mennyt tekemään. Olen epäonnistunut tehtävässä täysin, ansaitseeko sitä toisen mahdollisuuden. Ainakin lapsi ansaitsee.
Yritän olla lapseni tukena kaikin mahdollisin tavoin. Samalla sitä joutuu katsomaan peiliin ja myöntämään virheet mitä on tehnyt. Katumus on sitten jokapäiväistä elämää. Jälkiviisaus on niin hienoa. Olisi vaan vieläkin hienompaa tajuta asiat ennen kun on liian myöhäistä. Lääkärit ovat kyllä kertoneet että lapsellani on kaiket mahdollisuudet ja puitteet elää aivan hyvä ja tasapainoinen tulevaisuus. Ongelmiin on kuitenkin puututtu hyvissä ajoin ja poika saa apua ja reagoi hoitoon. Lohdullista kuultavaa.
Ehkä meitä kaikkia ei ole luotu äideiksi. Vaikka sekin on sellainen asia että siihen titteliin joutuu kasvamaan ihmisenä ja opettelemaan sitä äitinä olemista ja en tarkoita nyt kirjoista lukemalla. Lapsi opettaa. Vaikka meidän vanhempien tehtävä on kasvattaa lasta niin mun mielipide on, että siinä opitaan toinen toisiltamme.
Rakastan lapsiani ja olisin valmis vaikka kuolemaan heidän vuokseen. Siksi tekeekin kipeää huomata omat virheet heistä. Eihän sen näin pitänyt mennä :(
Ihmisiähän tässä ollaan ja kaikki tekevät virheitä, mutta että pitikin mennä tekemään virheitä mitkä ovat niin kohtalokkaita.
Muistan miten nuorempana aina mietin millainen äiti musta tulee ja miten mä olen täydellinen äiti pullan tuoksuineen. Kyllä asiat näkee niin erilailla kun ei ole sitä elettyä elämää ja kokemusta taustalla. Voi vain hymyillä ja huokailla näin jälkikäteen. Tietämättömyys ja kokemattomuus toisaalta suojaa meitä siltä tuskaiselta totuudelta. Lasten kasvatus on haasteellista ja oikeita vastauksia ei välttämättä ole sillä hetkellä saatavilla. Joutuu luovimaan ja luottamaan omaan järkeen ja vaistoon. Ja itselläni ainakin kumpuaa takaraivosta oman äidin opit. Samaan aikaan sitä muistaa miten murrosiän kynnyksellä huuti omalle äidilleen että mä en ainakaan koskaan tule tekemään näin omille lapsilleni ja nyt sitä toistaa oman äitinsä sanoja ja ottaa vastaan raivoa ja kapinointia omilta lapsilta=) on se elämä jännää.