Rakkaudesta ja parisuhteesta pitäisi saada voimia. Toiseen pitää pystyä luottamaan. Silloin kun on elämässä ja arjessa hetki ettei jaksa, tukeutuu siihen omaan puolisoon jonka pitäisi olla vahva kuin kallio. Se hän sanotaan jo papin edessä... tahdotko rakastaa niin huonoina kuin hyvinä hetkinä. Luottamus on suhteen perusta ja jos sen menettää niin koko suhde sortuu. Miksi sitten on niin vaikeaa päästää irti? Tunteet tekee asioista monimutkaisia.
Aloin huomata, että olen suhteessa se antava osapuoli ja koskaan en saanut mitään takaisin. Ainakaan mitään sellaista mikä antaisi voimaa.Olin aivan loppu. Loput energiastani kului turhien asioiden pyörittelyyn. Suuhteemme söi viimeisetkin voimavarani. Ja näin ei kuulunut olla.
Meiltä ei koskaan puuttunut rakkautta. Me rakastimme viimeiseen saakka. Aina se ei vain riitä. Kun lyö tarpeeksi pitkään päätä seinään ni järkikin sanoo että se alkaa jossain kohtaa sattua.
Mä jaksoin kerta toisensa jälkeen uskoa, uskoa meihin, uskoa Heikkiin, yhteiseen tulevaisuuteen, perheeseen. Siinä kohtaako meni pieleen?
Rajoja on vaikea asettaa. Meillä rajat venyivät ja paukkuivat niin että natina vain kuului. Sietokyky kasvoi sitä mukaan kun kestettävää tuli. En enää itsekkään tiennyt oliko tämä oikein vain väärin. Pohdin itsekseni asioita ja kauhistukseni huomasin hyväksyväni sellaisia asioita joita kolme vuotta sitten en olisi kuuna päivänä katsonut läpi sormieni puhumattakaan, että olisin sitä pitänyt normaalina. Olinko itse sairastunut?
Aloin miettimään asiaan lasten näkökulmasta. Jos mä pidin tätä normaalina mahtoiko lapsetkin ajatella niin? Ei hän ne tiedä muusta kuin tästä. Emme yleensä riidellyt lasten kuullen päihteistä lukuunottamatta muutamaa kertaa.
Mieleeni palautui ensimmäinen iso riita joka oli erittäin kummallinen. Oli Heikin syntymäpäivät, kesä oli lopuillaan. Ystävi oli lapsineen käymässä kauempaa. Heikki oli käyttäytynyt kummallisesti koko sen ajan. Huomasin kyllä, että hän oli voimakkaasti päihtynyt. Hän osoitti mulle mieltään jostain. Ymmärsi kaikki puheeni väärin. (tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun tulin väärinymmärretyksi, usein oli aivan sama mitä sanoin niin vastaus oli väärä. Mietin että voi kun saisi käsikirjoituksen jossa olisi vuorosanat minkä mukaan riita etenisi ja pääsisin pois tilanteesta.) Lähdimme kahdestaan puhumaan asioista ulos. Keskustelu sai heti kummallisen suunnan. Heikki oli sekava ja en alkuun edes ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän haukkui mua tyhmäksi ja väitti että esitin. Olin aivan hukassa. Yritin saada häntä puhumaan asioista oikeilla nimillä ja suoraan eikä käyttäisi vertaiskuvia ja vihjailisi. Hän oli sitä mieltä, että tämä mun erittäin hyvä lapsuudenystävä manipuloisi mua ja vehkeili mun seläntakana. Hänestä olisi vain harmia ja mun pitäisi sanoa ystävälleni ja hänen lapsillee että "painuisivat helvettiin". Yritin sopertaa jotain järkevää. Kerroin, että olin tuntenut hänet lähes koko ikäni ja hän ei koskaan haluaisi pahaa mulle. Mut mähän olinkin vain niin tyhmä etten huomannut päivänselviä asioita. Keskustelu eteni ala-arvoisissa merkeissä...itkin. Seuraavaksi hän kävi puhumaan exästäni (joka oli elossa vielä tässä kohtaa). En Heikin mielestä ymmärtänyt miten vaarallinen hän oli ( siis mä, joka olin elänyt hänen kanssa 10 vuotta, totta helvetissä tiesin miten häiriintynyt hän osasi olla!). Heikki huuti ja kiroili ja haukkui mua. En saanut käsitystä mitä hän halusi, mutta päätin, että jos joku meidän kämpästä lähtee niin se ei ole ystäväni. Keskustelumme aikana Heikki oli poistunut tilanteesta usean kerran, mutta tuli aina vain takaisin. Niin kun mä toivoin että kävelisi niin kauas kun jalat vain kantaisivat. Ajattelin ettei kaikki ole hyvin. Sitten hän kävi pauhaamaan että meidän pitäisi muuttaa suomesta kokonaan pois. Täällä emme olisi turvassa. Siinä kohtaa keskustelu meni sille linjalle, että ajattelin itse poistua tilanteesta. Mun ei tarvinnut kuunnella tällaista. Heikki kulki mun kannoilla ja ei antanut periksi. Itkin valtavasti mikä oli mulle uutta koska edellinen suhde oli tehnyt musta jääkimpaleen. Exäni ei voinut sietää itkemistäni. Hänen mielestään se oli heikkouden merkki ja hakkasi mua niin kauan että lopetin itkun. Opin pikku hiljaa nielemään kyyneleeni ja en enää itkenyt. Nyt kyyneleet olivat palanneet vuosien takaa ja niitä vain tuli ja tuntui ettei loppua näkynyt.
Olin niin vihainen Heikille ja hänen käyttäytymiselle. Kuitenkin aivan yhtäkkiä hän muuttui. Kävi pyytelemään anteeksi. Sanoi menneensä liian pitkälle ja ei ymmärrä mikä hänelle tuli. Katsoin häntä. Onko tämä ollenkaan sama ihminen joka viisi minuuttia sitten raivosi mulle kaikenlaisista vainoharhaisuuksista. Heikki suurinpiirtein aneli lupaa tulla kotiin. Sanoi olevansa vaikka toisessa huoneessa, kunhan vain saisi tulla. Suostuin tähän ja hän oli koko loppu päivän nöyrä ja hiljainen.
Yritin puhua hänen kanssaan tapahtuneesta useiden päivien päästä. Heikki ei kuitenkaan osannut selittää mikä häneen oli mennyt. Ei halunnut puhua asiasta koska teki niin pahaa miettiä miten oli mua kohtaan käyttäytynyt. Annoin asian olla. Luulin, että tämä jäisi viimeiseksi "kohtaukseksi". Mutta olinpa taas väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti