Niin me aloimme Heikin kanssa tapailla ja elämä oli ihanaa. Heikki kertoi vaikeasta lapsuudestaan ja siitä miten elämä oli kohdellut kaltoin häntä. Hän oli väärin ymmärryksen uhri. Vuosien varrella hänelle oli kehkeytynyt paha päihde ongelma. Mä ajattelin et kaikillahan nyt jotain ongelmia oli. Mitä siitä. Ja sehän vain lisäsi mun mielenkiintoa ja toi jännitystä mun tylsään yksinhuoltaja elämään. Sinisilmäinen tytön hempukka palasi 15 vuoden takaa. Heikki kuitenkin sanoi tämän "ongelman" olevan täysin hallinnassa ja että oli ollut hoidossa ja kuivilla jo kauan. Mä uskoin kaiken.
Tässä kohtaa en todella tiennyt mitä päihdeongelma, huume narkomaani todellisuudessa tarkoittaa. Se kyllä tulisi mulle selviämään päin kasvoja seuraavien vuosien aikana.
Heikki oli elämää täynnä. Ideoita ja satuja tulevaisuudesta. Olisin jaksanut kuunnella loputtomiin hänen höpöttelyä meistä ja meidän purppuran punaisesta tulevaisuudesta. Saatoimme maata sängyllä neljään asti yöllä ja puhua vain. Oltiin lähekkäin ja nautittiin toisistamme. Unohdin kaikki varoitukset joita mieleeni hetkittäin tuli. Jos jokin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta...se yleensä on juuri niin.
Heikki oli nähnyt elämää. Oli kokenut kaikenlaista. Hän oli fiksu ja filmaattinen. Sai ihmiset pauloihinsa. Hän rakasti puhua itsestään. Kova elämä mitä hän oli joutunut kokemaan säälitti mua toisinaan, mutta mietin miten vahva ihminen hän on kun selvinnyt kaikesta siitä. Mietin miten joillekkin voi käydä niin. Miten sellaisia asioita annetaan tapahtua. Heikki oli kapinallinen yhteiskuntaa kohtaan.
Tapa millä hän kohteli mua oli ihailtavaa. Mä joka olin elänyt miehen kanssa joka ei kunnioittanut mua ja mennen tullen haukkui mut ja pahoinpiteli. En ollut osannut edes haaveilla, että joku voisi kohdella mua niin hyvin. Kertoi rakastavansa. Sanoi kauniiksi. Oli aina halunnut löytää juuri minunlaisen naisen rinnalleen. Avasi ovet, kantoi kauppa kassit. Suojeli ja oli turvallinen. Tunsin itseni aivan erityisen spesiaaliksi ja ainutlaatuiseksi. Se että mulle oli annettu tällainen lahja ja mahdollisuus elämään. En koskaan edes unissani ollut osannut haaveilla tällaisesta rakkaudesta ja siitä tunteesta joka sisälläni oli. Olisin halunnut huutaa koko maailmalle että mulla on maailman ihanin mies.
Heikki ei käynyt työssä eikä myöskään omannut ammattia. Saavutukset hänen elämässään eivät olleet kovin hääppösiä. Suurimman osan ajastaan hän oli elänyt "kadulla". Mietin miten hänen lahjat ja kyvyt valuvat hukkaan. Hänessä olisi potentiaalia vaikka mihin. Hän oli sosiaalinen, jutteli ihmisten kanssa vaivattomasti. Kaikki pitivät hänestä. Vanhempani ihastuivat häneen oitis. Kaverini pitivät hänestä ja mä olin niin onnellinen et kaikki kerrankin sujuu niin kun pitääkin.
Asiat eteni omalla painollaan ja Heikki tutustui poikaani ja tulikin hänen kanssa hyvin toimeen. Mitä en kyllä ihmetellyt yhtään. Heikissä asui pieni poika jolla oli pilke silmäkulmassa. Poikani kävi jumaloimaan Heikkiä ja he tekivät asioita yhdessä "poikien juttuja". Peuhasivat, ulkoilivat yms. Sain Heikiltä tukea vanhemmuuteni ja arjen ongelmat tuntuivat kevyemmiltä kun ne sai jakaa jonkun niin tasapainoisen tuntuisen ihmisen kanssa. Olimme perhe. Teimme normaaleja asioita yhdessä. Arki tuntui melkein juhlalta. Sain kyllä heti huomata että Heikki oli herkkä ja impulsiivinen persoona. Haastava jos näin voi sanoa. Loukkaantui herkästi ja välistä kiukutteli kuin pieni lapsi. Välistä tuntui ettemme ollenkaan puhuneet samaa kieltä. Väärin käsityksiä syntyi herkästi ja niitä sitten selviteltiin iltaisin. Vaikka Heikki oli sosiaalinen ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tuleva niin ihmissuhde taidot olivat välistä alkeelliset. Tuntui että olin perheen ainut aikuinen. Kuitenkin poikani kanssa hän sai haastavatkin ongelma tilanteet selvitettyä puhumalla. Hän antoi pojalle aikaa ja kertoi paljon itsestään. Ehkä samastui hetkittäin poikani tilaan. Pitkään asiat sujuivat hyvin. Kunnes tuli se kuuluisa eka retkahtaminen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti