Niin meidän poikamme sitten syntyi. Hän oli ihana, täydellinen pieni ihmisen alku. Heikki oli synnytyksessä mukana ja oli mulle suurena tukena. Hän oli niin onnellinen saadessaan pojan syliinsä. Ajattelin, että olisiko tämä alku jollekkin uudelle. Pääsimme aika pian sairaalasta kotiin. Kaikki tuntui menevän hyvin, lähestulkoon täydellisesti. Heikki halusi hoitaa vauvaa koko ajan. Sain melkein taistella vaipan vaihdosta. Kaikki menneet surut ja kyyneleet, epävarmuus ja yksinäisyys unohtuivat.
Kaksi viikkoa kului ja PAM! Heikki lähti "käymään" asioilla ja kahteen viikkoon hänestä ei kuulunut. Olin niin pettynyt. Niin vihainen. Itkin ja ajattelin että tästä me ei selvitä. En ymmärtänyt miten hän voi jättää mut ja aivan pienen vauvan kotiin ja lähteä noin vain lähteä. Oli armoton talvi, pakkasta melkein 30 astetta. Yritin pärjätä vauvan ja Oliverin kanssa. Vein joka päivä Oliverin eskariin ja kävin hakemassa neljän tunnin päästä pois. Kylmyys oli karmivaa. Olin katkera ja vihainen. Yritin elää miettimättä Heikkiä ollenkaan. Keskityä lapsiin. Iltaisin mietin miten joku voi olla näin julma. Säälin lapsia. Olin pahoillani Heikin puolesta, hän jäisi paitsi vauvan ensimmäisistä viikoista. Tiesin, että hän tulee joskus katumaan tekojaan, ainakin toivoin niin.
Sain kuulla, että Heikki on jonkun vieraan naisen apuna. Tämä nainen tarvitsi apua selviytyäkseen elämässä eteen päin. Olin raivona. Siellä Heikki leikkii sankaria vaikka on täysi luuseri. Auttaa jotain vierasta perheensä kustannuksella. Miten ihminen voi auttaa ketään jos ei pysty auttamaan itseäänkään. Hänhän se sitä apua tarvitsi. Olin itkuinen iltaisin ja öisin. Katsoin kun vauva nukkui ja itkin krokotiilin kyyneleitä. Säälin itseäni, säälin vauvaa säälin meitä kaikkia.
Heikki soitti mulle ja selitteli jotain paskaa siitä miten hänen on pakko olla muualla ja että mun pitäisi yrittää ymmärtää ja tukea häntä. Hän kuitenkin teki tämän meidän perheen takia. En uskonut korviani. On jätkällä pokkaa tulla selvittämään jotain tollaista mulle. En jaksanut riidellä. Kuuntelin vain ja olin hiljaa. En välittänyt.
Kului viikkoja. Olin yöllä imettämässä vauvaa. Heikki soittaa mulle ja käy tivaamaan miten olen hereillä siihen aikaan. Kerroin imettäväni ja että vauvat heräilee yöllä ja että hänkin tietäisi sen jos olisi joskus kotona. Heikki käy puhumaan vihjailevasti, että on kuullut että mulla olisi ollut joku toinen mies. Ja, että jos hän koskaan saa tietää että olen pettänyt häntä hän pettää takaisin. Kello oli kaksi yöllä ja olin synnyttänyt joitain viikkoja sitten. Mulla ei riittänyt huumori tähän. En jaksanut kuunnella...laitoin luurin kiinni. Miten joku viitsi edes ääneen sanoa tollaisia syytöksiä. Oma olo oli erittäin ruma ja epänaisellinen. Olin turvoksissa ja väsynyt. Joka paikka hellänä synnytyksestä. Viimeisenä mielessä olisi ollut miehet ja seksi. Selitä tämä nyt päihtyneelle narkkarille.
Tilanne jatkui samana pitkään. Heikki kävi kotona milloin missäkin kunnossa "kääntymässä". Nukkui, söi ja lähti. Meidän keskinäinen kommunikointi oli sitä, että Heikki pyyteli asioita anteeksi ja lupaili asioita joita ei koskaan pitänyt. Elämäni oli muuttunut helvetilliseksi.
Aloin toivomaan, että ei tulisi ollenkaan. Ja kun hän tuli toivoin, että lähtisi pian. En kestänyt katsoa hänen tuhoaan vierestä toimettomana. En jaksanut ymmärtää. En jaksanut kuunnella. Olin vain ja toivoin, että asiat muuttuisivat itsestään.
En tiedä raskaampaa ja puuduttavampaa kuin katsoa läheisen pitkän kaavan itsemurhaa vierestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti