Kaikki kysymykset ovat oikeita kysymyksiä. Vastauksia ei välttämättä ole.

Viimeisen riitamme jälkeen elo alkoi tuntua rauhalliselta. Heikki pyysi anteeksi käyttäytymistään ja kertoi ymmärtävänsä mun ratkaisun. Hän oli sitä mieltä että näin olisi kaikille parempi. Sanoi rakastavansa meitä niin paljon, että koskee. Sanoin Heikille, että joskus rakkaus on luopumista. Näillä puheilla teimme eromme selväksi.
Aikaa kului. Ihmettelin miten helpolta eroaminen tuntui. Odottelin koko ajan suuria tunteita...ikävää, kaipuuta, itsesääliin vajoamista, vääryyden tunnetta yms. mutta ei mitään. Päinvastoin olin pitkästä aikaa hyvän tuulinen, huojentunut, rentoutunut. Oli helppo olla. Kireä ja jännittynyt ilmapiiri oli hävinnyt. Ei tarvinnut odottaa jännittyneenä milloin Heikki tulee ja missä kunnossa. Ei tarvinnut ODOTTAA mitään.
Omien sukulaisten reagtiot olivat kauhistuneita. He eivät tienneet Heikin pähdeongelmasta joten he pitivät häntä unelma miehenä. Miksi kysymyksiä tulvi ikkunoista ja ovista. Edellisen puhelun lopetettua seuraava jo soitti ja vaati tietää mitä oli tapahtunut. Etenkin äidilleni tämä tuli suurena yllätyksenä. Hän epäili olinko mä ajanut omalla käyttäytymiselläni Heikin matkoihin. Huomasin ongelmien salailun jatkuvan vanhan kaavan mukaan. Syyt eroomme olivat epäselviä selityksiä. Mietin monta kertaa että pitäisikö räväyttää päin näköä koko suvulle mikä tilanne olisi oikeasti, että Heikki oli rapanarkki. Herkuttelin ajatuksella miten sukulaisten suut loksahtaisivat auki. En kuitenkaan pystynyt siihen. En halunnut rikkoa heidän illuusiota Heikistä.
Ongelmien salaaminen oli mulle elämäntapa. Olin aina pitänyt kulissit pystyssä. Syynä tähän on varmasti suuri häpeä mitä koen. Minä kunnollinen ihminen seurustelen narkomaanin kanssa. Se aiheuttaa häpeää. En halua joutua puolustelemaan ja selittelemään omia valintojani. Ihmiset ovat hyviä jakamaan neuvoja ja ohjeita parisuhteisiin liittyen, mutta eivät kuitenkaan ymmärrä että asiat harvemmin ovat niin yksiselitteisiä niin mustavalkoisia ja yksinkertaisia mitä he olettavat. On helppo todeta, että jätä se tai kuulla miten ihmiset puhuvat että miten sekin kattelee sellaista ukkoa/akkaa. Se, että mies on narkomaani voisi melkein verrata(vaikkei pitäis vertailla) suhteeseen missä on väkivaltaa, olenhan kokenut senkin. Se on niin suuri häpeä. Siitä ei puhuta kahvipöydässä ihmisten kanssa. Se, miksi sietää jonkun laista käyttäytymistä toiselta. Kuitenkaan muut eivät voi tietää mitä se todellisuudessa on jos ei itsellään ole vastaavaa kokemusta. Usein suhteessa on muutakin kuin vain sitä huonoa, jos puoliso vain joka hetki olisi kurkussa kiinni tai olisi päihtynyt 24/7 niin en usko että monikaan sitä pitkään katselisi. Jos toinen ei koskaan olisi mukava. Johonkinhan sitä on rakastunut toisessa. Tuskin siihen veriseen neulaan ja nuppineulan kokoisiin pupilleihin tai saatuun mustaan silmään tai murtuneeseen luuhun. Väkivaltaisessa suhteessa pelko voi olla suurin syy miksi ei saa lähdettyä. Ei vain uskalla.
Ihmisten ei pitäisi niin kärkkäästi jakaa neuvojaan. Neuvojen antamisella varmasti tarkoitetaan hyvää, mutta joskus sillä voi saada aikaiseksi pahaakin. Kun esim. ystävä saa lähtemisen kuulostamaan niin helpolta miksi mä en kykene siihen? Voi tulla koviakin itsesyytöksiä ja huononmuuden tunnetta. Paras ratkaisu on tukea toista siinä mitä hän ikinä päättääkin. Kun aika on oikea ja voimia riittävästi ja tukiverkostoa lähellä päätösten tekeminen helpottuu. Jotkut eivät pääse koskaan pois "huonosta" suhteesta.
Olen pohtinut omia miesvalintojani. Miten voikaan tehdä kerta toisensa jälkeen huonon valinnan. Koen huonoa omatuntoa lasten takia. Ovatko lapseni joutuneet kärsimään minun valinnoista elämässä? Todennäköisesti on. Ja mun on elettävä sen tiedon kanssa. Menneitä asioita ei voi muuttaa. Ne on hyväksyttävä ja pyrittävä jatkossa parempaan. Toivon, että lasteni ei tarvitse tehdä samoja virheitä kun minä. Sekään ei ole varmaa. Jokaisen on itse tehtävä virheensä, että voi kasvaa ja kehittyä vahvemmaksi.