Kuka keksi rakkauden??

Joskus kun toivoo oikein kovasti jotain toive saattaa toteutua. Vaikka toive toteutuisikin niin voiko se kestää vain hetken? Kun katsoo lasta jonka toive on toteutunut, lapsi on saanut ilmapallon, hetken päästä pallo saattaa karata ja lennellä tiehensä. Hetken onni ja ilo on tipotiessään ja tilalla on surua ja pettymystä.
Mä pelkään että mun ilmapallo karkaa ja joudun taas pettymään. Kuinka monta pettymystä ja vastoinkäymistä yksi ihminen kestää. Kuinka kauan jaksaa nousta ylös lannistumatta kaatumisten jälkeen?
Itse olen aina ajatellut olevani sitkeää tyyppiä joka jaksaa yrittää päivästä toiseen vaikka välistä vaikeaa onkin. Kyllä munkin tekee mieli luovuttaa ja antaa periksi. Mietin että tämä on epäreilua, miksi koskaan ei voisi päästä hieman helpommalla miksi kaikki pitää käydä vaikeamman ja pohjan kautta. Miettii että eikö tässä nyt olisi jo tarpeeksi yhdelle ihmis elämälle, mutta ei. Vastoinkäymiset kasvattaa, näinhän sanonta kuuluu. Siitä en tiedä pitääkö se paikkaansa. Kun tulee hetkiä jolloin tekee mieli iskeä hanskat tiskiin niin hetken sitä käy läpi mielessään. Sitten miettii lapsiaan ja toteaa että ei tämä ole heidän vikansa tämä tilanne ja en koskaan voisi lapsiani hylätä. Näin tunne luovuttamisesta unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin se tulikin. Uskoisin että jokainen ihminen joskus tuntee itsensä niin voimattomaksi ja väsyneeksi että kiroaa lapset ja koko maailman ylinpään helvetiin ja pääsee tunteesta yli. Tai sellaisia superihmisiä jos löytyy ettei koskaan mikään asia aja hetkelliseen itsesääliin niin toivoisin tapaavani hänet.
Ihmisiähän tässä ollaan ja inhimillisiä sellaisia.
Tulevasta ei voi tietää. Usko parempaan auttaa jaksamaan. Kaikkea ei voi kuitenkaan kyseenalaistaa ja mitään ei saa jos ei viitsi eikä uskalla yrittää. Jos matkalla kompastuu ja kaatuu niin ylös on vain noustava. Joskus matkalla määränpäähän joutuu kaatumaan kerran joskus useamman mutta perille päästyä on voittaja fiilis =)
Rakkaus on varmasti asia, tunnetila mikä tekee ihmisistä kaikista haavoittuvaisimpia. Jokaiselle rakkaus on varmasti omanlaisensa. Kuka osaa määrittää mitä rakkaus on? Jokainen jolla on lapsia tietää tunteen mitä on rakastaa omaa lasta. Se rakkaus on suurta, ainutlaatuista ja kestävää. Rakkaus kumppania kohtaan ei varmastikkaan voi olla samanlaista. Toiset ihmiset odottavat suuria tunteita "jalat alta" fiilistä. Toiselle riittää pienemmät asiat. Ja jotkut yksinäisyydessään tyytyvät ehkä vähempään mitä ansaitsivat. Jokaisen henkilökohtainen yksityisasia on se kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa. Toisten puolesta ei voi päättää. Joskus tapaa ihmisiä jotka ovat suhteessaan onnettomia, mutta ovat yhdessä lapsien takia, tottumuksesta, pelosta jäädä yksin, jostain muusta pelosta, voimattomuudesta muuttaa asioita yms. Jokainen elää elämänsä niin kuin haluaa. Itse ollut huonoissa suhteissa ja oppinut niiden kautta ihmekyllä arvostanmaan itseään enemmän ja haluaa itselleen ja lapsille parasta mahdollista elämää. Ei halua tyytyä vain johonkin ihan kivaan vaan haluaa sitä mikä oikeasti tuntuu hyvältä ja että kaikki olisi onnellisia.
Tuttavani sanoi mulle että jään vanhaksi piiaksi kun etsin jotain mitä en ehkä koskaan löydäkkään. Asiaa ajateltuani, olenkin mielummin yksin kuin ihmisen kanssa joka ei sykähdytä tavallaan. Epävarmuus tulevasta on tietenkin pelottavaa ja asioita pohtii paljon ja analysoi mielessään, mutta uskon asioiden omalla painollaan järjestyvän parhaalla mahdollisella tavalla. Uskoa tulevasta en kuitenkaan ole menettänyt.

Vain elämää ei sen enempää!

Niinhän siinä sitten kävi, juuri niin kuin pelkäsin. Suhde Teemuun ei toiminut. Satutin pahasti tätä hienoa ihmistä. Se saa oman olon kurjaksi ja jollain tapaa likaiseksi. Samaan aikaan olo on helpottunut ja kuitenkin kokee syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa. Ristiriitaisia tunnetiloja.
Se, miksi mä olen helpottunut johtuu siitä, että kuuntelin itseäni, tunnistin itsessäni piirteitä ja tunteita jotka tiesin pitkällä ajalla johtavan onnettomuuteen. Niin monta kertaa kuin oleenkaan jäänyt huonoon suhteeseen. Tällä kertaa en toistanut samaa vanhaa kaavaa. Uskalsin tunnustaa niin itselleni kuin Teemullekkin tilanteen laidan ja toimia omasta mielestäni oikealla tavalla. En koskaan olisi halunnut loukata häntä, mutta eihän suhteeseen voi jäädä jos se tuntuu ahdistavalta ja vaikealta. Tuntui, että muuttui itse joksikin toiseksi. Tuntui, että en kuitenkaan voi olla oma itseni ja jollain tapaa odottaa toisenkin muuttuvan joksikin toiseksi. Ja niinhän sen ei kuulu mennä.
Huomaan tulleeni varovaiseksi. Kuuntelen ja tarkastelen itseäni ja muita ihan liikaa.
Jos on kokenut eläessään jotain poikkeavaa, vaikka se olisi negatiivista niin jollain tapaa muut tavat tuntuvat omituisilta, Epänormaaleilta. Ehkä mä tietoisesti hakeudun suhteisiin mitkä ovat valmiiksi tuomittu tuhoon. Toistan tuttuun tapaan vanhaa kaavaa. Emmä tiedä.
Sen kuitenkin olen vakaasti päättänyt, että jos jokin asia ei tunnu musta hyvälle niin silloin teen asian eteen jotain, vaikka radikaalejakin päätöksiä.
Olen myös ikävästi joutunut huomaamaan, että muiden ihmisten, etenkin "tavallisten" tallaajien on vaikea ymmärtää mun menneisyyttä. Tai varmasti he ymmärtävät, mutta eivät osaa ajatella tapahtuneita asioita käytäntöön ja että ne eletyt asiat jättävät ikuiset jälkensä muhun ja ovat osa mua lopun elämääni. Sanotaan vaan aina, "että kyllä mä ymmärrän" mutta sanotaanko niin vain sitä sen enempää tarkoittamatta. Ymmärtääkö toinen asian oikeasti vai luuleko hän vain ymmärtävänsä vai sanooko sen vain kohteliaisuudesta. Mene ja tiedä?
Tällä hetkellä aion jatkaa elämää eteen päin. Keskityn itseeni enemmän ja harkitsen liikkeitä vieläkin enemmän jos se vain on mahdollista. Sinkkuna on hyvä mennä tässä kohtaa elämää. Silloin on vastuussa vain itselleen ja ei tule satutettua ketään ihmistä ajattelomattomuuttaan.
Periksi ei anneta. Aina pitää yrittää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen....kunnes se onnistuu ja sitten taas yritetään :) ei pidä lannistua koskaan kuin hetkellisesti!
Hyvää alkanutta kesää kaikille, nautitaan elämästä!