Elämän kulta

Kaikesta tästä pyörityksestä en olisi selvinnyt ilman erittäin hyviä ystäviä ja läheisiä. He ovat jaksaneet olla tukena. Vaikka useasti on vaikea neuvomatta olla vieressä katsomassa toisen virheitä. Eilen myös mietin tätä asiaa enemmän. Se, että lapsuuteni oli ehjä ja onnellinen tekee musta varmasti tänä päivänä tasapainoisen ihmisen. Ja mun ympärillä on paljon myöskin terveitä ihmissuhteita vaikka tärkein ja läheisin suhteeni onkin ollut vääristynyt. Sukulaisistakin on ollut apua, he tietämättään tukevat paljon. Vaikka he eivät tiedä Heikin ongelmista niin silti he seisovat mun rinnalla ja kuuntelevat. Mä puhun asioista heille väärillä nimillä, päihdeongelma on masennus ja sitä rataa. Todennäköisesti tulen heille joku päivä kertomaan koko tarinan mulla tällä hetkellä mä en ole valmis siihen. Kerään ensin voimia ja vahvistun. Voihan olla, että tämä on vain mun tapa siirtää asiaa tuonnemmaksi, mutta sen mä itselleni suon.
Puhuin eilen muutaman ystäväni kanssa terapiasta. Itse en tällä hetkellä ole halukas menemään terapiaan. Koen sen kuluttavana. Tuntuu, että se kun on muutama hyvä ystävä jolle voi puhua, auttaa enemmän kuin mikään terapia. En kuitenkaan sulje sitä vaihtoehtoa pois. Ehkä tulevaisuudessa kun asioihin on saanut välimatkaa voinkin hyötyä jonkunlaisesta terapiasta/ keskusteluavusta. Tälläisissä asioissa mä luotan itseeni, mä kuuntelen itseäni, vaikka onkin vaikeaa tunnen silti jaksavani eteenpäin. Ja olen myöskin vakuuttunut siitä, että jos elämä alkaa tuntua ylitsepääsemättömän ahdistavalta niin pystyn sanomaan sen ääneen ja hakemaan apua siihen. Olen kuitenkin käynyt ennenkin terapiassa, että ei se mulle ole uusi juttu.
Terapian aloittaminen on monimutkaista ja voimia vievää, koska sä joudut uudelle ihmiselle selittämään alusta saakka elämäsi kirjon ja senkö pitäisi auttaa? Ehkäpä se on juuri siinä, sä joudut käymään ne asiat läpi uudestaan ja käsittelet niitä siinä samalla. Voisinhan mennä tietenkin samalle terapeutille missä kävin aiemminkin, jos vain mahdollista. Kuitenkin mulle herää ajatus, että terapeutti varmaan miettii että voi voi, taas se tyttö rassu on ajautunut ongelmiin, eikö se mitään ole oppinut, hohhoijaa. Tämä on vain mun oma kuvitelma, häpeä asiasta. Mun terapeutti oli aivan ihana ihminen ja meillä kemiat kohtasivat ja hän todella osasi "käsitellä" mua. Ja hän oli todella ammattitaitoinen. Ja sain mut ymmärtämään paljon asioita ja poistamaan syyllisyyttä ja häpeää.
Sitten kun mä illalla puhuttuani ystävieni kanssa kävin miettimään tätä kaveri kuviota. Onko toisaalta oikein rasittaa ystäviään toistamiseen omilla ongelmilla. Kaataa omalta harteilta toisen harteille kaikki paska. Tuleeko ystävyyteen liikaa taakka ja murheita. Muuttuuko ystävyys suhde hoitaja potilas kuvioksi. Monen voi olla vaikea sanoa, että hei mä en nyt kuule jaksaisi sun ongelmia voisit sä puhuu jollekkin muulle.
Mutta eikö ystävyys ole sitä että ollaan läsnä ja tukena, mutta mihin saakka? Kai siinäkin joku häilyvä raja on?
Itse kyllä koen, että jaamme ystäviemme kanssa asiat puolin toisin, enkä usko että he kokevat mua rasittavana ongelmapesäkkeenä. Osaan myöskin kuunnella toisen huolia ja puhua aivan muusta. Eihän sitä koskaan kuitenkaan tiedä.
Nuoruudessa muistan kuinka hyvä ystäväni koki elämän liian raskaana ja hän muuttui itsetuhoiseksi. Muistan miten olin tukena ja olin aivan loppu. Ajattelin kun hän soitti, että voi ei, taasko joutuu lähteä johonkin puhuamaan sitä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Vakuutella hänelle, että kaikki järjestyy, älä huoli sen miljoonannen kerran. Onko taas sattunut jotain, pitääkö lähteä päivystykseen. Silloin mä jouduin sanomaan ystävälleni, että vaikka hän onkin mulle todella rakas ja mä haluan olla tukena, että hän selviää tästä vaiheesta elämässään, mutta että mä olen aivan väsynyt ja en jaksa enää yhtään tätä kuviota. Menimme yhdessä sairaalan päivystykseen ja saimme kun saimmekin hänelle ammattiapua ja tuntui että vastuu multa siirtyi ammattilaisten käsiin. Se oli huojentava tunne. Olemme tänä päivänäkin tämän ihmisen kanssa erittäin läheisiä. Se vain oli elämäni vaikeimpia hetkiä kun joutuu sanomaan ettei jaksa ystävyyttä tai sen mukana tuomia asioita. Onneksi kaikki meni hyvin ja hän ymmärsi. Tätä mä toivonkin mun ystäviltä, sanoa suoraan jos alkaa kuormittua liikaa. Eihän kukaan jaksa loputtomiin kenekään ongelmia.

Eli kiteytettynä: KIITOS TE KAIKKI IHANAT IHMISET JOTKA OLETTE JAKSANEET OLLA MUN YSTÄVIÄ. EN UNOHDA TEITÄ KOSKAAN. OLETTE RAKKAITA. ILMAN TEITÄ EN OLISI SELVINNYT! <3

Yh-äiti

Niinä hetkinä kun istuu kotonaan yksin ja tuntee todella olevansa yksin, niinä hetkinä mä olen niin katkera Heikille kaikesta. Katkeruus on rumaa ja olen aina toivonut välttyväni siltä.
Tulee hetkiä jolloin haluaisi paeta tätä kaikkea. Ei haluaisi jatkaa tätä ikuisuudelta tuntuvaa kärsimystä. Mistä mua rangaistaan? Miksi kaiken pitää olla vaikeaa. Pientä helpotusta joskus kaipaa.
Vaikka omia lapsiaan rakastaa ylitse kaiken ja heidän olemassa olostaan on onnellinen niin sitä miettii, että tuleeko koskaan saavuttamaan todellista onnea tämän elämän aikana. Aina kun sen luulee löytyneen niin se on pieni hetki joka tulee aivan yllättäen ja nujertaa sut takaisin sinne koloseen mistä tulitkin.
Tässä yhteiskunnassa ihmiset vaativat ja haluavat niin paljon ja vaikka olisi mitä niin mikään ei riitä ja mihinkään ei olla tyytyväisiä. Voiko sitä lopullista onnellisuutta edes saavuttaa? Me valitamme ja takerrumme pieniin asioihin ja emme pääse niistä yli. Miten hieno asia tämä elämä on ja miten lyhyt se on ja koskaan ei voi tietää mikä on päivä viimeinen, ei sitä haluais näin kallisarvoista asiaa elää ohi. Huomata, havahtua siihen että loppu onkin huomattavasti lähempämänä mitä oli ajatellutkaan.
Pienet asiat tekee mut iloiseksi ja saatan kyyneleet silmissä nauraa lasten kommelluksille. Nautin katsoa heidän elämäniloa. He eivät osaa vielä murehtia huomisesta ja joskus sitä toivoo, että voisi saada palan lasten kykyä elää elämää edes hetkeksi. On hienoa seurata lasten kasvua ja kehitystä. Lapset ovat uskomattomia oppimaan heillä on kyky sisäistää asioita niin lyhyessä ajassa. Se on jotain uskomatonta. Onnellisuus lapsista on kuitenkin erilaista onnea kuin se, että sä rakastat jotain aikuista joka myöskin rakastaa sua. Ihminen tarvitsee rakkautta ympärilleen, se on tutkittu juttu. Se parantaa elämänlaatua huomattavasti.
Tunnen itseni vanhaksi. Tuntuu, että kolmeenkymmeneen vuoteen on ehtinyt tapahtumaan ainakin kahden elämän verran asioita. Se, että opettelee rakastamaan itseään on yllättävän haasteellista. Kaikista virheistä huolimatta itseään pitäisi arvostaa ja kunnioittaa. Itseinho kuuluu kai jokaisen elämään hetkellisesti. Itseään on helpompi vihata kuin rakastaa. Hyviä puolia on vaikeampi nimetä kuin huonoja. Sitä on niin itsekriittinen. Mä haluan kuitenkin oppia tuntemaan itseni. Ja ennen kaikkea kokea, että hei mähän oon ihan hyvä tyyppi kaikkine vikoineen.
Sain huomata läheisistä ihmistä asioita. Tuttavani tarjosi mulle lapsen hoito apuaan ennen joulua, sanoi että me voidaan ottaa joskus pojat yö-kylään. Tässä yksi päivä tuli hetki, että on niin henkisesti loppu. Kaipaisi niin vastapainoa tälle kodille. Koti on mulle kaikkikaikessa, mutta sieltäkin on joskus lähdettävä pois että voi tulla takaisin ja kokea taas sen ihanan kotiin tulemisen tunteen. Myöskin se kun yksin hoitaa kaiken, voin rehellisesti myöntää ettei aina jaksa. Joo siis päätin ottaa yhteyttä tähän tuttuun että onko tarjous vielä voimassa lasten hoitoa koskien? Tämä ihminen tuumas, että soitellaan!! siis SOITELLAAN?? Mietin, että hän ei siis tarkoittanut sitä mitä sanoi. Joskus ihmisillä on tapana sanoa jotain, että saa itselleen paremman mielen. Olen tarjonnut apuani. Mietin vain, että niin olin tarttumassa oljenkorteen, mutta se vetäistiinkin pois. Se ehkä tuntui murskaavammalta kuin voisi kuvitellakkaan.
Mielummin sitä kuitenkin on lasten kanssa keskenään kuin keskenkasvuisem ja vastuuntunnottoman miehen ja lapsien. Siinä on aina yksi lapsi lisää. Ja kyllä se aurinko paistaa risukasaankin :)
Paljon on opittavaa vielä tästä elämästä. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä loppu elämä tuo tullessaan. Avoimin mielin mennään kuitenkin eilistä päivää viisaampana.

Ehdot vanhemmuudesta!

Huomaan tajuavani asioita koko ajan lisää ja lisää. Opin koko ajan uutta. Mutta myös olen saanut huomata sen, että tieto lisää tuskaa. Omien valintojen seuraukset näkyvät jälkijunassa esimerkiksi omassa jälkikasvussa. Vanhempi poikani on psyykkisesti erittäin huonossa kunnossa ja tuntuu, että mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän hän oireilee. Saanko syyttää tästä itseäni? Hän on tämän tarinan viaton uhri. Koko hänen elämänsä on ollut yhtä vuoristorataa. Ensimmäiset vuodet elämästään hän joutuu kärsimään perheväkivallasta. Lapsi ei voi päättää elinympäristöään, hän ei voi valita onko kotona väkivaltaa vai ei. Ei voi ei eikä pitäisikään se on vanhempien tehtävä, tarjota lapselleen parasta, turvallista ja rakastavaa lapsuutta. Miten sitä onkaan antanut asioiden vaan tapahtua, lipua vain eteenpäin. Sen edestään löytää minkä taakseen jättää. On ollut erittäin raastavaa ja tuskaista seurata oman lapsensa sairastumista ja selviytymistä päivästä toiseen. Mulle on annettu hienoin lahja mitä vaan voi saada, äitiys ja mitä mä oonkaan mennyt tekemään. Olen epäonnistunut tehtävässä täysin, ansaitseeko sitä toisen mahdollisuuden. Ainakin lapsi ansaitsee.
Yritän olla lapseni tukena kaikin mahdollisin tavoin. Samalla sitä joutuu katsomaan peiliin ja myöntämään virheet mitä on tehnyt. Katumus on sitten jokapäiväistä elämää. Jälkiviisaus on niin hienoa. Olisi vaan vieläkin hienompaa tajuta asiat ennen kun on liian myöhäistä. Lääkärit ovat kyllä kertoneet että lapsellani on kaiket mahdollisuudet ja puitteet elää aivan hyvä ja tasapainoinen tulevaisuus. Ongelmiin on kuitenkin puututtu hyvissä ajoin ja poika saa apua ja reagoi hoitoon. Lohdullista kuultavaa.
Ehkä meitä kaikkia ei ole luotu äideiksi. Vaikka sekin on sellainen asia että siihen titteliin joutuu kasvamaan ihmisenä ja opettelemaan sitä äitinä olemista ja en tarkoita nyt kirjoista lukemalla. Lapsi opettaa. Vaikka meidän vanhempien tehtävä on kasvattaa lasta niin mun mielipide on, että siinä opitaan toinen toisiltamme.
Rakastan lapsiani ja olisin valmis vaikka kuolemaan heidän vuokseen. Siksi tekeekin kipeää huomata omat virheet heistä. Eihän sen näin pitänyt mennä :(
Ihmisiähän tässä ollaan ja kaikki tekevät virheitä, mutta että pitikin mennä tekemään virheitä mitkä ovat niin kohtalokkaita.
Muistan miten nuorempana aina mietin millainen äiti musta tulee ja miten mä olen täydellinen äiti pullan tuoksuineen. Kyllä asiat näkee niin erilailla kun ei ole sitä elettyä elämää ja kokemusta taustalla. Voi vain hymyillä ja huokailla näin jälkikäteen. Tietämättömyys ja kokemattomuus toisaalta suojaa meitä siltä tuskaiselta totuudelta. Lasten kasvatus on haasteellista ja oikeita vastauksia ei välttämättä ole sillä hetkellä saatavilla. Joutuu luovimaan ja luottamaan omaan järkeen ja vaistoon. Ja itselläni ainakin kumpuaa takaraivosta oman äidin opit. Samaan aikaan sitä muistaa miten murrosiän kynnyksellä huuti omalle äidilleen että mä en ainakaan koskaan tule tekemään näin omille lapsilleni ja nyt sitä toistaa oman äitinsä sanoja ja ottaa vastaan raivoa ja kapinointia omilta lapsilta=) on se elämä jännää.