tätä mä en voi enää uneksi muuttaa tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta

Elämä kulki eteenpäin. Suurimman osan ajasta mä olin tyytyväinen elämääni ja onnellinen. Ajattelin että jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa. Me emme riidelleet usein, suuremman osan ajasta meillä meni hyvin. Heikki käytti huumeita silloin tällöin. Mulla ei missään kohtaa hälytyskellot soinut. Jos ihmisellä on niinkin rankka tausta huumeista hänestä ei koskaan tule "kohtuukäyttäjää". Se homma leviää täysin käsiin. Vaikka käyttäjä ei sitä myönnäkkään. Sitä ei pysty hallitsemaan. Se tulee salakavalasti perheeseen ja nakertaa käyttäjäänsä ja sitä kautta läheisiä pala palalta, kunnes se iskee heikoimmalla hetkellä ja tuhoaa kaiken. Heikki oli selvinpäin aivan mahtava persoona. Niin huomaavainen ja rakastava. Halusi olla avuksi kaikille, hänelle oli jopa sosiaalitoimessa annettu lempinimi "robin hood". Hän halusi auttaa heikompia ja vähäosaisia ja se oli ihailtavaa johonkin rajaan saakka. Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan kaikesta mahdollisesta. Hänessä asui pieni poika joka teki kiusaa välistä. Mä ihailin hänen luonnonlapsekkuuttaan. Hän oli aito ja mahdottoman fiksu. Kaikin puolin täydellinen siis, mutta täydellistähän ei ole olemassakaan. Huumeet teki hänestä aivan toisenlaisen ihmisen. Inhimillisyys hävisi, tilalle tuli itsekeskeinen julma ja ilkeä ihmisraunio. Ihminen joka syyttää muita omista virheistään. Omat asiat menee etusijalle ja perheelle jää aikaa vain jos hänelle sopii. Kaverit valtasivat ykkös-sijan. Se oli kovaa. Piti luopua hetkittäin ihmisestä joka oli mun sielunkumppani ja rakastettuni. Se oli kuin surutyötä. Jota alkoi tekemään jo ennen kuin mitään tapahtui. Luottamus väliltämme heikkeni päivä päivältä. Pettymykset tulivat tilalle. Mä tiesin, että Heikki oli sairas ja osittain ei voinut itse tälle mitään. Hän vain taipui huumeiden tahtoon ja teki niiden eteen melkein mitä vain. Uskon että kaikkea hän tarkoitti mitä sanoi. Uskoi joka solullaan toivoi parasta, mutta huumeet vievät voiton. Niille on sama kuka kotona odottaa. Se ei anna odotuttaa itseään. Himo niihin on varmasti valtava, ei kai ihmiset muuten toimisi näin. Mä halusin uskoa viimeiseen saakka Heikkiin ja siihen että hän nujertaa himonsa ja kaikki muuttuu hyväksi. Niin kun elokuvissa, mutta tämähän on totista totta eikä mitään fiktiota.

Muutimme isompaan asuntoon. Tulin raskaaksi. Heikki ilahtui suunnattomasti tiedosta. Hän halusi huutaa koko maailmalle isäksi tulosta.Hän oli kuin pieni lapsi jouluaattona lahjoja odotellessa. Alkuun kaikki sujuikin hyvin. Hän oli mun tukena. Iltaisin mietimme miltä lapsemme näyttäisi ja millainen persoona hänestä tulisi. Olisiko tyttö vai poika. Hän hemmotteli mua ja teki oloni hyväksi, olo oli kuin kunigattarella. Hankimme vauvan tavaroita ja aika kului. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Pieniä retkahduksia pitkin raskaus aikaa hänelle oli. Ei mitään suurempaa. Raskaana hänen poissa olo tuntui vielä raskaammalta kun aiemmin. Olin itkuinen useasti. Itkin iltaisin itseni uneen. Rukoilin vain muutosta. Olin myös henkisesti valmistautunut, että olisin kohta yksin vastuussa vauvasta. Oliver, vanhempi poikani oli tässä kohtaa kuusi vuotta. Hän oli omaksunut Heikin isäkseen ja ihaili häntä suuresti. Heikki oli hänen sankari. 

Heikki uskotteli mulle, että kun vauva syntyy kaikki tulee muuttumaan. Hänen poissa ololleen oli aina liuta selityksiä. Hänellä oli tärkeitä ja välttämättömiä syitä olla hoitamassa asioitaan esimerkiksi kaksi viikkoa. Ja tänä aikana ei voi myöskään vastata puhelimeen eikä soittaa mulle koska on niin kiire. Mä sain olla kotona yksin huolehtimassa kaikesta ja huolesta kipeänä, mutta Heikki ei koskaan pystynyt ymmärtämään tätä. Pitkien valvomis jaksojen ja huumeiden takia hänen psyyke alkoi murtumaan hiljattain. Hänestä tuli hetkittäin vainoharhainen ja kireä. Ja keneenkä muuhun hän olisi purkanut kuin muhun. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, koska en pystynyt ymmärtämään häntä halutulla tavalla. Olin pikkumainen ja kateellinen hänen mielestään. Sain kärsiä vainoharhaisuudesta useita kertoja. En saanut käyttää tietokonetta kotonani, koska sitä mitä todennäköisemmin tarkkailtiin ja joku muu käytti sitä samaan aikaan. Myöskin puhelimet olivat tarkassa syynissä. Ystäväni käytiin läpi ja useilla heistä oli jotain epäilyttävää taustaa ja yhteyttä poliisiin ja heille en saanut puhua enkä luottaa. Erilaiset salaliittoteoriat tulivat tutuiksi. Kaikki asiat aina yhdistyivät jotenkin häneen. Mediasta puhumattakaan. Maailman parantaminen tuli myös voimakkaasti esiin. Hänen tehtävä olisi poistaa vääryys ja pahuus tästä yhteiskunnasta. Hän oli katkera monesta eri asiasta. Oli yhteiskunta vastainen ja olisi halunnut jättäytyä koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän kapinoi erinäisiä virastoja ja laitoksia vastaan. Hän koki itsensä tärkeäksi ja vaikutusvaltaiseksi. Ihminen jonka realiteetit ja todellisuuden taju olivat minimaaliset. On todella raskasta yrittää ymmärtää. Toinen näkee asiat niin selkeästi ja itse tiedät miten asiat ovat todellisuudessa. Keskustelut loppuivat useasti riitaan ja hän lähti ovet paukkuen. Toivo meinasi loppua niin moneen kertaan. Pohdin miten tästä selvitään. Enää itseäänkään ei pystynyt huijaamaan, että asiat kääntyisi yhtäkkiä parempaan suuntaan. Tähänkin asti suunta oli ollut jyrkästi alas päin. 

Mä olin aina uskonut et me olisi oltu jotenkin ainutlaatuisia yhdessä. Me yhdessä oltaisiin niin vahvoja, että selvittäisiin mistä vain. Emme antaisi minkään nujertaa meitä ja meidän rakkautta. Huomasin itsessäni luovuttamisen merkkejä. Ehkä me emme ole sen erikoisempia kuin kukaan muukaan?

Sitten tuli päivä jolloin poikamme syntyi.