Ristiäiset

Se oli mun elämäni nöyryyttävin päivä. Muisteleminenkin saa ihokarvat nousemaan pystyyn.
Vauva kastettiin seurakuntatalolla. Oli kutsuttu paljon sukua. Mulla oli kyllä aavistus edeltävinä päivinä, että näinköhän herra saapuu paikalle. Mietin kuitenkin, että oli kyse hänen pojasta jota hän niin kovasti oli toivonut. Toivoin, että kaikki menisi hyvin. Heikkiä ei ollut näkyny viime päivinä. Lupasi kuitenkin tulla kotiin ennen ristiäisiä.  Ristiäisiä edeltävänä iltana häntä ei näkynyt. Puhelin oli kiinni. Silloin tiesin, että seuraava päivä tulisi olemaan painajainen. Silti jaksoin uskoa viimeiseen saakka, ettei hän tekisi tätä mulle eikä omalle pojalleen. Kyllä sitä ihmisen pitää olla tyhmä!
Kun seuraavana aamuna suuntasimme seurakuntatalolle, olin hermona. Käteni tärisivät. Ja tämä ei johtunut siitä, että ristiäiset jännittäisivät vaan se miten tulisin selviämään päivästä. Mitä sanon papille, sukulaisille, vieraille, Oliverille yms.
Se päivä oli pitkä ja raskas. Kaikki kyselivät, missäs isä on? Ja mä sanoin, että en tiedä( monikaan ei siis tiennyt Heikin päihdeongelmasta, vaan pitivät häntä täydellisenä ihmisenä, puolisona, isänä. Mietinkin, että näin kulissit kaatuvat). Voin kuvitella miten sukulaiset keskenään pohtivat tilannetta ja puhuvat pahaa selän takana. Seisoin kummien kanssa kastetilaisuudenajan vieraiden edessä. Luin ääneen vanhempien rukousta mikä siihen hetkeen tuntui todella kliseeltä. Mieleni teki itkeä ja hävitä maanalle ja olla tulematta sieltä koskaan pois. Miten hän pystyi tekemään mulle näin? Hänen pitäisi seisoa mun rinnalla ja tukea mua. Olla läsnä tärkeässä tilaisuudessa. Toivoin hänelle kaikkea pahaa!!
Jostain sain kuitenkin voimia hymyillä läpi tilaisuuden ja vaihdella kuulumisia teennäiseen tapaan vieraiden kanssa. Pettymys kuitenkin painoi harteilla koko päivän. Kaikki olisi ollut täydellistä jos Heikki olisi ollut vain paikalla. Paikka oli laitettu kauniisti. Ja tilaisuus oli muutenkin kaunis ja koskettava. Heikki olisi viihtynyt siellä.
Kotiin päästyäni mietin miten nöyryyttävältä kaikki oli tuntunut. Heikki häpäisi mut koko suvun edessä. Hän ei voinut sanallakaan ilmoittaa olemassa olostaan. Päätin etten koskaan enää pidä juhlatilaisuuksia joissa "vaaditaan" etikettien mukaan kummankin vanhemman läsnäolo.
Ihana poikamme sai kuitenkin nimen Anton. Hän on onneksi autuaan tietämätön maailman pahuudesta ja ihmisten itsekyyksistä. Toivon että hän saa kasvaa tasapainoisessa kodissa.
Tiesin mitä se tarkoittaisi. Näin asiat ei voisi jatkua.