Rakkaus...kantava voima vs turmion kuilu

Rakkaudesta ja parisuhteesta pitäisi saada voimia. Toiseen pitää pystyä luottamaan. Silloin kun on elämässä ja arjessa hetki ettei jaksa, tukeutuu siihen omaan puolisoon jonka pitäisi olla vahva kuin kallio. Se hän sanotaan jo papin edessä... tahdotko rakastaa niin huonoina kuin hyvinä hetkinä. Luottamus on suhteen perusta ja jos sen menettää niin koko suhde sortuu. Miksi sitten on niin vaikeaa päästää irti? Tunteet tekee asioista monimutkaisia.
Aloin huomata, että olen suhteessa se antava osapuoli ja koskaan en saanut mitään takaisin. Ainakaan mitään sellaista mikä antaisi voimaa.Olin aivan loppu. Loput energiastani kului turhien asioiden pyörittelyyn. Suuhteemme söi viimeisetkin voimavarani. Ja näin ei kuulunut olla.
Meiltä ei koskaan puuttunut rakkautta. Me rakastimme viimeiseen saakka. Aina se ei vain riitä. Kun lyö tarpeeksi pitkään päätä seinään ni järkikin sanoo että se alkaa jossain kohtaa sattua.
Mä jaksoin kerta toisensa jälkeen uskoa, uskoa meihin, uskoa Heikkiin, yhteiseen tulevaisuuteen, perheeseen. Siinä kohtaako meni pieleen?
Rajoja on vaikea asettaa. Meillä rajat venyivät ja paukkuivat niin että natina vain kuului. Sietokyky kasvoi sitä mukaan kun kestettävää tuli. En enää itsekkään tiennyt oliko tämä oikein vain väärin. Pohdin itsekseni asioita ja kauhistukseni huomasin hyväksyväni sellaisia asioita joita kolme vuotta sitten en olisi kuuna päivänä katsonut läpi sormieni puhumattakaan, että olisin sitä pitänyt normaalina. Olinko itse sairastunut?
Aloin miettimään asiaan lasten näkökulmasta. Jos mä pidin tätä normaalina mahtoiko lapsetkin ajatella niin? Ei hän ne tiedä muusta kuin tästä. Emme yleensä riidellyt lasten kuullen päihteistä lukuunottamatta muutamaa kertaa.
Mieleeni palautui ensimmäinen iso riita joka oli erittäin kummallinen. Oli Heikin syntymäpäivät, kesä oli lopuillaan. Ystävi oli lapsineen käymässä kauempaa. Heikki oli käyttäytynyt kummallisesti koko sen ajan. Huomasin kyllä, että hän oli voimakkaasti päihtynyt. Hän osoitti mulle mieltään jostain. Ymmärsi kaikki puheeni väärin. (tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun tulin väärinymmärretyksi, usein oli aivan sama mitä sanoin niin vastaus oli väärä. Mietin että voi kun saisi käsikirjoituksen jossa olisi vuorosanat minkä mukaan riita etenisi ja pääsisin pois tilanteesta.) Lähdimme kahdestaan puhumaan asioista ulos. Keskustelu sai heti kummallisen suunnan. Heikki oli sekava ja en alkuun edes ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän haukkui mua tyhmäksi ja väitti että esitin. Olin aivan hukassa. Yritin saada häntä puhumaan asioista oikeilla nimillä ja suoraan eikä käyttäisi vertaiskuvia ja vihjailisi. Hän oli sitä mieltä, että tämä mun erittäin hyvä lapsuudenystävä manipuloisi mua ja vehkeili mun seläntakana. Hänestä olisi vain harmia ja mun pitäisi sanoa ystävälleni ja hänen lapsillee että "painuisivat helvettiin". Yritin sopertaa jotain järkevää. Kerroin, että olin tuntenut hänet lähes koko ikäni ja hän ei koskaan haluaisi pahaa mulle. Mut mähän olinkin vain niin tyhmä etten huomannut päivänselviä asioita. Keskustelu eteni ala-arvoisissa merkeissä...itkin. Seuraavaksi hän kävi puhumaan exästäni (joka oli elossa vielä tässä kohtaa). En Heikin mielestä ymmärtänyt miten vaarallinen hän oli ( siis mä, joka olin elänyt hänen kanssa 10 vuotta, totta helvetissä tiesin miten häiriintynyt hän osasi olla!). Heikki huuti ja kiroili ja haukkui mua. En saanut käsitystä mitä hän halusi, mutta päätin, että jos joku meidän kämpästä lähtee niin se ei ole ystäväni. Keskustelumme aikana Heikki oli poistunut tilanteesta usean kerran, mutta tuli aina vain takaisin. Niin kun mä toivoin että kävelisi niin kauas kun jalat vain kantaisivat. Ajattelin ettei kaikki ole hyvin. Sitten hän kävi pauhaamaan että meidän pitäisi muuttaa suomesta kokonaan pois. Täällä emme olisi turvassa. Siinä kohtaa keskustelu meni sille linjalle, että ajattelin itse poistua tilanteesta. Mun ei tarvinnut kuunnella tällaista. Heikki kulki mun kannoilla ja ei antanut periksi. Itkin valtavasti mikä oli mulle uutta koska edellinen suhde oli tehnyt musta jääkimpaleen. Exäni ei voinut sietää itkemistäni. Hänen mielestään se oli heikkouden merkki ja hakkasi mua niin kauan että lopetin itkun. Opin pikku hiljaa nielemään kyyneleeni ja en enää itkenyt. Nyt kyyneleet olivat palanneet vuosien takaa ja niitä vain tuli ja tuntui ettei loppua näkynyt.
Olin niin vihainen Heikille ja hänen käyttäytymiselle. Kuitenkin aivan yhtäkkiä hän muuttui. Kävi pyytelemään anteeksi. Sanoi menneensä liian pitkälle ja ei ymmärrä mikä hänelle tuli. Katsoin häntä. Onko tämä ollenkaan sama ihminen joka viisi minuuttia sitten raivosi mulle kaikenlaisista vainoharhaisuuksista. Heikki suurinpiirtein aneli lupaa tulla kotiin. Sanoi olevansa vaikka toisessa huoneessa, kunhan vain saisi tulla. Suostuin tähän ja hän oli koko loppu päivän nöyrä ja hiljainen.
Yritin puhua hänen kanssaan tapahtuneesta useiden päivien päästä. Heikki ei kuitenkaan osannut selittää mikä häneen oli mennyt. Ei halunnut puhua asiasta koska teki niin pahaa miettiä miten oli mua kohtaan käyttäytynyt. Annoin asian olla. Luulin, että tämä jäisi viimeiseksi "kohtaukseksi". Mutta olinpa taas väärässä.

tätä mä en voi enää uneksi muuttaa tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta

Elämä kulki eteenpäin. Suurimman osan ajasta mä olin tyytyväinen elämääni ja onnellinen. Ajattelin että jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa. Me emme riidelleet usein, suuremman osan ajasta meillä meni hyvin. Heikki käytti huumeita silloin tällöin. Mulla ei missään kohtaa hälytyskellot soinut. Jos ihmisellä on niinkin rankka tausta huumeista hänestä ei koskaan tule "kohtuukäyttäjää". Se homma leviää täysin käsiin. Vaikka käyttäjä ei sitä myönnäkkään. Sitä ei pysty hallitsemaan. Se tulee salakavalasti perheeseen ja nakertaa käyttäjäänsä ja sitä kautta läheisiä pala palalta, kunnes se iskee heikoimmalla hetkellä ja tuhoaa kaiken. Heikki oli selvinpäin aivan mahtava persoona. Niin huomaavainen ja rakastava. Halusi olla avuksi kaikille, hänelle oli jopa sosiaalitoimessa annettu lempinimi "robin hood". Hän halusi auttaa heikompia ja vähäosaisia ja se oli ihailtavaa johonkin rajaan saakka. Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan kaikesta mahdollisesta. Hänessä asui pieni poika joka teki kiusaa välistä. Mä ihailin hänen luonnonlapsekkuuttaan. Hän oli aito ja mahdottoman fiksu. Kaikin puolin täydellinen siis, mutta täydellistähän ei ole olemassakaan. Huumeet teki hänestä aivan toisenlaisen ihmisen. Inhimillisyys hävisi, tilalle tuli itsekeskeinen julma ja ilkeä ihmisraunio. Ihminen joka syyttää muita omista virheistään. Omat asiat menee etusijalle ja perheelle jää aikaa vain jos hänelle sopii. Kaverit valtasivat ykkös-sijan. Se oli kovaa. Piti luopua hetkittäin ihmisestä joka oli mun sielunkumppani ja rakastettuni. Se oli kuin surutyötä. Jota alkoi tekemään jo ennen kuin mitään tapahtui. Luottamus väliltämme heikkeni päivä päivältä. Pettymykset tulivat tilalle. Mä tiesin, että Heikki oli sairas ja osittain ei voinut itse tälle mitään. Hän vain taipui huumeiden tahtoon ja teki niiden eteen melkein mitä vain. Uskon että kaikkea hän tarkoitti mitä sanoi. Uskoi joka solullaan toivoi parasta, mutta huumeet vievät voiton. Niille on sama kuka kotona odottaa. Se ei anna odotuttaa itseään. Himo niihin on varmasti valtava, ei kai ihmiset muuten toimisi näin. Mä halusin uskoa viimeiseen saakka Heikkiin ja siihen että hän nujertaa himonsa ja kaikki muuttuu hyväksi. Niin kun elokuvissa, mutta tämähän on totista totta eikä mitään fiktiota.

Muutimme isompaan asuntoon. Tulin raskaaksi. Heikki ilahtui suunnattomasti tiedosta. Hän halusi huutaa koko maailmalle isäksi tulosta.Hän oli kuin pieni lapsi jouluaattona lahjoja odotellessa. Alkuun kaikki sujuikin hyvin. Hän oli mun tukena. Iltaisin mietimme miltä lapsemme näyttäisi ja millainen persoona hänestä tulisi. Olisiko tyttö vai poika. Hän hemmotteli mua ja teki oloni hyväksi, olo oli kuin kunigattarella. Hankimme vauvan tavaroita ja aika kului. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Pieniä retkahduksia pitkin raskaus aikaa hänelle oli. Ei mitään suurempaa. Raskaana hänen poissa olo tuntui vielä raskaammalta kun aiemmin. Olin itkuinen useasti. Itkin iltaisin itseni uneen. Rukoilin vain muutosta. Olin myös henkisesti valmistautunut, että olisin kohta yksin vastuussa vauvasta. Oliver, vanhempi poikani oli tässä kohtaa kuusi vuotta. Hän oli omaksunut Heikin isäkseen ja ihaili häntä suuresti. Heikki oli hänen sankari. 

Heikki uskotteli mulle, että kun vauva syntyy kaikki tulee muuttumaan. Hänen poissa ololleen oli aina liuta selityksiä. Hänellä oli tärkeitä ja välttämättömiä syitä olla hoitamassa asioitaan esimerkiksi kaksi viikkoa. Ja tänä aikana ei voi myöskään vastata puhelimeen eikä soittaa mulle koska on niin kiire. Mä sain olla kotona yksin huolehtimassa kaikesta ja huolesta kipeänä, mutta Heikki ei koskaan pystynyt ymmärtämään tätä. Pitkien valvomis jaksojen ja huumeiden takia hänen psyyke alkoi murtumaan hiljattain. Hänestä tuli hetkittäin vainoharhainen ja kireä. Ja keneenkä muuhun hän olisi purkanut kuin muhun. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, koska en pystynyt ymmärtämään häntä halutulla tavalla. Olin pikkumainen ja kateellinen hänen mielestään. Sain kärsiä vainoharhaisuudesta useita kertoja. En saanut käyttää tietokonetta kotonani, koska sitä mitä todennäköisemmin tarkkailtiin ja joku muu käytti sitä samaan aikaan. Myöskin puhelimet olivat tarkassa syynissä. Ystäväni käytiin läpi ja useilla heistä oli jotain epäilyttävää taustaa ja yhteyttä poliisiin ja heille en saanut puhua enkä luottaa. Erilaiset salaliittoteoriat tulivat tutuiksi. Kaikki asiat aina yhdistyivät jotenkin häneen. Mediasta puhumattakaan. Maailman parantaminen tuli myös voimakkaasti esiin. Hänen tehtävä olisi poistaa vääryys ja pahuus tästä yhteiskunnasta. Hän oli katkera monesta eri asiasta. Oli yhteiskunta vastainen ja olisi halunnut jättäytyä koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän kapinoi erinäisiä virastoja ja laitoksia vastaan. Hän koki itsensä tärkeäksi ja vaikutusvaltaiseksi. Ihminen jonka realiteetit ja todellisuuden taju olivat minimaaliset. On todella raskasta yrittää ymmärtää. Toinen näkee asiat niin selkeästi ja itse tiedät miten asiat ovat todellisuudessa. Keskustelut loppuivat useasti riitaan ja hän lähti ovet paukkuen. Toivo meinasi loppua niin moneen kertaan. Pohdin miten tästä selvitään. Enää itseäänkään ei pystynyt huijaamaan, että asiat kääntyisi yhtäkkiä parempaan suuntaan. Tähänkin asti suunta oli ollut jyrkästi alas päin. 

Mä olin aina uskonut et me olisi oltu jotenkin ainutlaatuisia yhdessä. Me yhdessä oltaisiin niin vahvoja, että selvittäisiin mistä vain. Emme antaisi minkään nujertaa meitä ja meidän rakkautta. Huomasin itsessäni luovuttamisen merkkejä. Ehkä me emme ole sen erikoisempia kuin kukaan muukaan?

Sitten tuli päivä jolloin poikamme syntyi.

Retkahdus!

Kun mä ensimmäisen kerran tajusin että Heikki oli päihtynyt, ajattelin sen kuuluvan asiaan. Olin kuullut että retkahdukset kuuluvat asiaan ja "paranemiseen". Kuitenkin ajattelin puhuvani asiasta Heikin kanssa. Mietin mikä mun rooli on tässä. Kuuluuko mun moralisoida kolmekymppistä ihmistä joka varmasti hyvin tietää mistä on kyse. Päätin kuitenkin sanoa asiasta tiukkaan sävyyn. Ja vastaanotto ei ollut aivan sellainen mitä odotin. Heikki kuunteli ensin ja sitten menotti hermonsa ja kävi huutamaan. Sanoi että vituttaa tällanen ja hän ei kuuntele. Säikähdin hiukan hänen reaktioitaan. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen hermostuvan niin ja toisena asiana edesmennyt exäni palasi mieleen. Katsoin paremmaksi antaa asian olla. Mietin keskustelumme jälkeen, että kuinka hyvin tunsinkaan Heikin, mitä jos hänestä paljastuisikin väkivaltaisia piirteitä? Mitä jos olinkin ajautunut uudelleen suhteeseen missä nyrkki heiluu. Olin vihainen itselleni, kuinka saatoin olla tässä. Taistelin ensin päästäkseni eroon yhdestä "hullusta" ja olinko ottanut tilalle toisen. Päätin kuitenkin olla menemättä asioiden edelle. En halunnut uskoa, että hän olisi sellainen. Sen perusteella mitä olin häntä oppinut tuntemaan en uskonut väkivaltaisuuteen.
Heräsin yöllä ajatukseen mitä kuulee usein. Narkkari on arvaamaton.
Heikki ei ottanut muhun yhteyttä pariin päivään. Ehdin sinä aikana käymään läpi miljoonia variaatioita siitä mitä tulee tapahtumaan. Saimme kuitenkin asiat selvitettyä. Tässä kohtaa jo huomasin, että jään kakkoseksi riitelyssä. Asiat kääntyivät aivan nurin päin. Ja asiat etenivät riidellessä aivan epäloogisessa järjestyksessä. Usein jälkeen päin ihmettelin, että miten tässä nyt näin kävi ja miksi mä päädyin pyytelemään anteeksi vaikken ollut mitään tehnyt.
Elimme pääsääntöisesti tavallista perhe-elämää. Kävin töissä, Heikki kävi töissä. Kotona olemista, ruoan tekemistä, kauppa reissuja. Leffailtoja, ulkoilua ja joskus kävimme yhdessä juhlimassa. Arki tuntui yhdessä mukavalta. Heikki oli lapsi rakas ja toivoikin jossain vaiheessa saavansa oman lapsen.
Heikkillä ei ollut kokemusta tavallisesta elämästä jossa olisi lapsikin. Arjessa monet asiat olivat hänelle uutta. Kuitenkin hän suurella innolla opetteli niitä. Rutinit alkoivat sujua.
Heikki alkoi toistuvasti olemaan pois kotoolta. Lupaamat asiat eivät pitäneet. Kuulin puhelimessa hänen päihtymys tilansa. Usein puhelun jälkeen aloinkin miettimään missä kunnossa hän on. Puheluissa hän lupaili tulla kohta kotiin. Olin jo oppinut, että kohta voi tarkoittaa kahta tuntia, päivää tai viikkoa. Epävarmuus mikä oli astunut mun elämään oli ahdistavaa. En osannut tehdä mitään hänen poissa ollessaan. En voinut lähteä mihinkään jos hän vaikka tulisikin sillä välin. Kaikki aika ja energia kului odotteluun. Ja niin kuin sanotaan odottavan aika on pitkä.
Mä opin hyväksi kuuntelijaksi. Opin tunnistamaan puhelimessa Heikin äänestä ja tavasta puhua missä mennään. Iltaisin odottelin, että hän soittaisi. Sängyssä maatessani kuuntelin kuuluuko rappukäytävästä askeleita, kääntyykö avain lukossa. Iltaisin/öisin kun hän tuli en osannut suhtautua häneen mitenkään. Olin toivonut hänen tulemista, mutta sitten kun hän oli siinä mua ärsytti ja toivoin ettei olisi tullut ollenkaan. En sietänyt häntä päihtyneenä, hän muuttui toiseksi ihmiseksi. Kirosin huumeet ylinpään helvettiin. Heikki saattoi valvoa yöt ja pelata. Hän oli niin käpertynyt itseensä ettei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Kaikki puheet olivat jollain tapaa liitoksissa häneen. Hänen mielialoihin, toiveisiin, murheisiin, ajatuksiin jne. Välistä oli niin väsynyt kuuntelemaan sitä. Ihan kun meidän perhe olisi koostunut vain hänestä.
Aina kuitenkin jaksoin uskoa parempaan huomiseen. Ajattelin, että kun oikein tuen Heikkiä ja autan kaikin mahdollisin tavoin me selviämme tästä. Ennen Heikin tuloa elämään en tienyt huumeista juuri mitään. Ajan kanssa opin asiantuntijaksi tässä asiassa ja se ei alkuun vaivannut mua ollenkaan. Olin kiinnostunut kaikesta. Yksi päivä tajusin, että miten mun elämästä on tullut tällaista. Aivan kuin Maija Vilkkumaa laulaa "Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä"
En kuitenkaan siinä kohtaa tiennyt vielä mitään tulevasta ja miten asiat tulisivat muuttumaan. Kaikki tämä oli vain alkusoittoa.

sokeus

Miksi rakastuneena ummistaa silmät ongelmilta? Miksi ei voi myöntää omia ja puolison virheitä? Jälkeen päin on helppo olla jälkiviisas ja todeta miksi annoin näin tapahtua. Miksi en puuttunut tilanteeseen kun vasta sitten kun on myöhäistä? Mä kyllä jollain tasoa tiedostin, että tämä ei ole normaalia ja ei kuulu mennä näin, mutta silti katsoin läpi sormien ja halusin antaa itselleni mahdollisuuden jatkaa elämää kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Toimiiko se...EI.
Miksi toisten tarvitsee tehdä enemmän virheitä, miksi yksi epäonnistunut parisuhde ei riittänyt. Sanotaan että vastoinkäymiset ja epäonnistumiset kasvattaa ja niistä oppii. Olenko sitten heikko kun tarvitsen useita vastoinkäymisiä samassa asiassa. Onko se kasvua vahvemmaksi ihmiseksi. Olen pitänyt itseäni aina vahvana ihmisenä kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olen selvinnyt elämän haasteista omasta mielestäni hyvin. En ole menettänyt järkeäni ja olen tasapainoinen ja kuitenkin olen tässä ja nyt. Olen noussut joka kerta pohjalta ylös. Miksi? Sosiaalityöntekijä kysyin kerran, että mitä pitäisi tapahtua, että mä en enää jaksaisi ja murtuisin? Aikani pohdittuani en osannut vastata ja miksi pitäisikään. Miksi murehtia etukäteen asioita joita ei välttämättä koskaan tapahdu. Vaikka olen hurjasta perhetilanteestani huolimatta pitänyt kulissit pystyssä on ollut muutamia ystäviä jotka ovat tienneet tilanteeni. Olen pystynyt puhumaan ongelmistani ja saanut heiltä voimaa jatkaa. Puhuminen on selviytymiskeino. Suuri kiitos kuuluukin näille ystäville jotka ovat jaksaneet olla tukenani heikkoina hetkinä.
Sanotaan, että ihmiselle annetaan sen verran mitä se kestää. Tämän perusteella olisin vahva ihminen. Kuitenkaan ei aina haluaisi olla se vahva ihminen joka selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta. Joskus tulee hetkiä jolloin haluaisi olla heikko. Käpertyä itsesääliin ja toivoa että joku hoitaa nämä ongelmat puolestasi. Joku vahva ja luotettava ihminen joka toteaisi että kaikki selviää älä huolehdi. Voisi antaa oman elämänsä toisen käsiin.
Kun on elänyt "epänormaalia" elämää puolet elämästään niin alkaa pitää sitä epänormaalia normaalina. Käy ajattelemaan, että ehkä vika onkin mussa. Miksi ajaudun suhteisiin mitkä eivät ole normaaleja? Kykenenkö edes elämään normaalia elämää normaalin ihmisen kanssa? Enhän mä oikeastaan tiedä mitä sellainen elämä on. Voihan sitä kuvitella mitä terve ja normaali parisuhde on vaikka ajattelemalla jonkun ystävän parisuhdetta tai vanhempien. Siitä voi helposti syntyä illuusio mikä ei pidäkkään paikkaansa. Ystävälleni psykiatri oli aikoinaan sanonut, että parisuhdetta voisi verrata siihen millainen suhde sulla on parhaan ystäväsi kanssa. Sellainen olisi hyvä parisuhde ja tottahan se on.
Olen kiitollinen monesta asiasta. Ja suhdettani Heikkiin en kadu hetkeäkään. Sain kokea hänen kanssa aivan uskomattoman tien. Vaikka oli paljon itkua niin oli myös paljon naurua. Ehkä sanonta ei hyvää ilman pahaa pitää paikkansa monessa kohtaa.
Mutta palataanpa siihen mihin viimeksi lopetin...

Elämän eliksiiriä

Niin me aloimme Heikin kanssa tapailla ja elämä oli ihanaa. Heikki kertoi vaikeasta lapsuudestaan ja siitä miten elämä oli kohdellut kaltoin häntä. Hän oli väärin ymmärryksen uhri. Vuosien varrella hänelle oli kehkeytynyt paha päihde ongelma. Mä ajattelin et kaikillahan nyt jotain ongelmia oli. Mitä siitä. Ja sehän vain lisäsi mun mielenkiintoa ja toi jännitystä mun tylsään yksinhuoltaja elämään. Sinisilmäinen tytön hempukka palasi 15 vuoden takaa. Heikki kuitenkin sanoi tämän "ongelman" olevan täysin hallinnassa ja että oli ollut hoidossa ja kuivilla jo kauan. Mä uskoin kaiken.
Tässä kohtaa en todella tiennyt mitä päihdeongelma, huume narkomaani todellisuudessa tarkoittaa. Se kyllä tulisi mulle selviämään päin kasvoja seuraavien vuosien aikana.
Heikki oli elämää täynnä. Ideoita ja satuja tulevaisuudesta. Olisin jaksanut kuunnella loputtomiin hänen höpöttelyä meistä ja meidän purppuran punaisesta tulevaisuudesta. Saatoimme maata sängyllä neljään asti yöllä ja puhua vain. Oltiin lähekkäin ja nautittiin toisistamme. Unohdin kaikki varoitukset joita mieleeni hetkittäin tuli. Jos jokin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta...se yleensä on juuri niin.
Heikki oli nähnyt elämää. Oli kokenut kaikenlaista. Hän oli fiksu ja filmaattinen. Sai ihmiset pauloihinsa. Hän rakasti puhua itsestään. Kova elämä mitä hän oli joutunut kokemaan säälitti mua toisinaan, mutta mietin miten vahva ihminen hän on kun selvinnyt kaikesta siitä. Mietin miten joillekkin voi käydä niin. Miten sellaisia asioita annetaan tapahtua. Heikki oli kapinallinen yhteiskuntaa kohtaan.
Tapa millä hän kohteli mua oli ihailtavaa. Mä joka olin elänyt miehen kanssa joka ei kunnioittanut mua ja mennen tullen haukkui mut ja pahoinpiteli. En ollut osannut edes haaveilla, että joku voisi kohdella mua niin hyvin. Kertoi rakastavansa. Sanoi kauniiksi. Oli aina halunnut löytää juuri minunlaisen naisen rinnalleen. Avasi ovet, kantoi kauppa kassit. Suojeli ja oli turvallinen. Tunsin itseni aivan erityisen spesiaaliksi ja ainutlaatuiseksi. Se että mulle oli annettu tällainen lahja ja mahdollisuus elämään. En koskaan edes unissani ollut osannut haaveilla tällaisesta rakkaudesta ja siitä tunteesta joka sisälläni oli. Olisin halunnut huutaa koko maailmalle että mulla on maailman ihanin mies.
Heikki ei käynyt työssä eikä myöskään omannut ammattia. Saavutukset hänen elämässään eivät olleet kovin hääppösiä. Suurimman osan ajastaan hän oli elänyt "kadulla". Mietin miten hänen lahjat ja kyvyt valuvat hukkaan. Hänessä olisi potentiaalia vaikka mihin. Hän oli sosiaalinen, jutteli ihmisten kanssa vaivattomasti. Kaikki pitivät hänestä. Vanhempani ihastuivat häneen oitis. Kaverini pitivät hänestä ja mä olin niin onnellinen et kaikki kerrankin sujuu niin kun pitääkin.
Asiat eteni omalla painollaan ja Heikki tutustui poikaani ja tulikin hänen kanssa hyvin toimeen. Mitä en kyllä ihmetellyt yhtään. Heikissä asui pieni poika jolla oli pilke silmäkulmassa. Poikani kävi jumaloimaan Heikkiä ja he tekivät asioita yhdessä "poikien juttuja". Peuhasivat, ulkoilivat yms. Sain Heikiltä tukea vanhemmuuteni ja arjen ongelmat tuntuivat kevyemmiltä kun ne sai jakaa jonkun niin tasapainoisen tuntuisen ihmisen kanssa. Olimme perhe. Teimme normaaleja asioita yhdessä. Arki tuntui melkein juhlalta. Sain kyllä heti huomata että Heikki oli herkkä ja impulsiivinen persoona. Haastava jos näin voi sanoa. Loukkaantui herkästi ja välistä kiukutteli kuin pieni lapsi. Välistä tuntui ettemme ollenkaan puhuneet samaa kieltä. Väärin käsityksiä syntyi herkästi ja niitä sitten selviteltiin iltaisin. Vaikka Heikki oli sosiaalinen ja hyvin ihmisten kanssa toimeen tuleva niin ihmissuhde taidot olivat välistä alkeelliset. Tuntui että olin perheen ainut aikuinen. Kuitenkin poikani kanssa hän sai haastavatkin ongelma tilanteet selvitettyä puhumalla. Hän antoi pojalle aikaa ja kertoi paljon itsestään. Ehkä samastui hetkittäin poikani tilaan. Pitkään asiat sujuivat hyvin. Kunnes tuli se kuuluisa eka retkahtaminen...

Voiko tämä olla totta?

Aloin jossain kohtaa kaipaamaan rinnalleni ihmistä. Ihmistä jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut. Olin epäileväinen, että tulenko koskaan saamaan ketään vai olenko yksin loppu elämäni.
Olin yksinhuoltaja. Lapsenhoitajat olivat kiven alla. Pääsin harvoin juhlimaan. Olin tottunut siihen, etten käynyt missään.
Tutustuin kuitenkin internetin ihmeelliseen maailmaan ja kävin luomaan siellä ihmis-suhteita. Oli vapauttavaa kirjoitella yöt pitkät ihmisten kanssa. Tutustua erilaisiin ihmisiin ja vaihdella mielipiteitä.
Huomasin saavani paljon kehuja ulkonäöstäni johon en koskaan ollut itse tyytyväinen. Olin imarreltu.
Internetistä sitten löysinkin seuraavan mieheni. Hän osasi puhua. Keskustelimme netissä tunti kausia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Kirjoitimme useita viikkoja. Vaihdoimme puhelinumeroita ja puhuimme puhelimessa pitkiä jaksoja. Olin ihastunut, hullaantunut.
Ensi kertaa elämässä tunsin olevani rakastunut. Perhosia oli vatsassa ja odotin hänen soittoaan. Tuntui, että tämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta....ja niinhän se olikin...

Eron jälkeen

Eron jälkeen vei aikaa päästä jaloilleen. Sain tukiverkostoa ympärille jotka kertoivat mun toimivan oikein ja siitä sainkin voimaa puskea eteen päin.
Oli ristiriitaista olla yksin ja tehdä päätökset yksin. Tähän asti en ollut saanut päättää mistään. Huomasin ettei mulla ollut mielipiteitä kuulin vain ex-mieheni ajatukset päässäni. Aloitin alusta. Sain lähestymiskiellon jotta exäni tajuaisi jättää mut rauhaan. Kuitenkaan niin ei käynyt. Hän piinasi mua vuodet kaikilla mahdollisilla tavoilla. Silti olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Sain pikku hiljaa itsetuntoni ja elämän haluni takaisin. Oli palkitsevaa huomata että elämä jatkuu ja se voi olla jopa hauskaakin. Kävin töissä ja yritin luoda uusia ihmissuhteita ja vanhojakin saada takaisin.
Tuntui, että kaikki on mahdollista ja että mustahan on mihin vain. Olin kuin pieni lapsi joka hamusi kokemuksia itselleen ja ihasteli ja ihmetteli asioita.
Kävin pitkään terapiassa jossa työstin kokemiani asioita läpi. Jälkeen päin miettii, et miten sitä on ollut niin tyhmä ja hyväksynyt kaiken tämän tapahtuvan ja useat vuodet. Itsesyytökset olivat kovia. Terapeutti sai kuitenkin ymmärtämään ja hyväksymään tapahtuneet asiat. Elämää on jatkettava ja menneille ei voi mitään, pitää keskittyä tulevaan. Katkeraksi ei kannata jäädä.
Pohdin paljon miksi juuri mulle kävi näin. Miksi juuri mä törmään näin häiriintyneeseen henkilöön ja elän vielä hänen hallinassaan 10 vuotta. Se tuntuu käsittämättömältä.
Ex-mieheni joutuikin kaksi vuotta eromme jälkeen pakkohoitoon jossa hänet oli diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi. Hän ei osannut jatkaa elämäänsä vaan olin hänelle pakkomielle ja hän koki suurta vääryyttä että mä olin lähtenyt ja jättänyt hänet. Alkoholi ja lääkkeet alkoivat olla päivittäistä hänelle. Hän suunnitteli päivät ja yöt miten pilaa mun elämän ja tappaa mut.
Pakkohoidon jälkeen asiat olivat paremmalla mallilla. En kuullut hänestä mitään.
Oli pääsiäinen kun oven takanani odotti kaksi poliisia jotka tulivat kertomaan ex-mieheni kuolleen. Hänet oli löydetty kotoltaan.
Tämä tieto aiheutti tietenkin surua. En halunnut hänelle mitään pahaa. Olisin toivonut hänen saavan asiansa kuntoon ja jatkanut elämäänsä. Silti huomasin olevani helpottunut. Sain yhden ajanjakson vietyä loppuun. Asialle tuli piste. Tiesin ettei mun tarvinnut enää pelätä eikä olla epävarma. Mietin että kyllä elämä on ihmeellistä.

aikamatkalle 15 vuotta taaksepäin...

Kaikkihan alkoi kun olin viidentoista ja tapasin ensimmäisen poikaystäväni jonka kanssa tulin viettämään seuraavat kymmenen vuotta. Saldona lapsi ja useita pahoinpitelyjä.
Kuka ajattelee viistoista kesäisenä elämäänsä seuraavaa viikkoa pidemmälle. Mä en sitä ainakaan tehnyt. Elin täysillä hetkessä. Olin nuori ja sinisilmäinen. Hyvä uskoinen tytön hempukka joka ei halunnut uskoa kenestäkään pahaa. Meidän suhteessa fyysinen väkivalta alkoi melkein heti. Kaikki eteni tyypillisen kaavan mukaan. Kuulin mieheni suusta kerta toisensa jälkeen anteeksi pyyntöjä ja sitä kuinka hän tulee muuttumaan. Sitä ei meidän suhteen aikana tapahtunut.
10 vuotta meni ennen kun uskoin, että henki multa lähtee jos tähän suhteeseen jään. Olin valmiiksi jo ihmisraunio mistä ei ollut jäljellä kuin kuoret jotka nekin alkoivat rapisemaan. Itsetuntoni oli hävinnyt jo vuosia sitten henkisen väkivallan ja nöyryytyksien mukana.
En tiedä mistä sain sen voiman eräänä päivänä vain lähteä. Tiesin, että nyt on toimittava. Silloin en tiennyt mihin kaikki johtaa...
Olimme turvakodissa toista kuukautta. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tunsin olevani jokin ja että mulla on oikeuksia ja että mua kuunnellaan ja uskotaan. Olinhan vaiennut suhteemme pimeästä puolesta lähes kaikille. Pidin kulissit pystyssä. Läheisten oli vaikea uskoa kuulemaansa...ei kai meidän Timo nyt sellaista tekisi, sehän on niin rauhallinen ja fiksu tyyppi.
Tästä alkoi taistelu paremmasta elämästä ja siitä tulikin pidempi mitä olin suunnitellut.

Tästä se alkaa...

Hei vain kaikille tasapuolisesti. Tämä blogin kirjoittaminen on mulle aivan uus ja ihmeellinen juttu, mutta ajattelin kokeilla.
Ajattelin kertoa elämästäni ja selviytymisestä. Ikää on kertynyt melkein 30- vuotta. Takana on kaksi vaikeaa ja tuskaista parisuhdetta. Kumpikin on paljon opettanut mulle elämästä ja tietty itsestäni.
Ensimmäisessä suhteessa oli väkivaltaa ja toisessa päihteitä. Ennen näitä suhteita en tiennyt päihteistä juuri mitään, mutta olen huomannut että keskuudessamme on paljonkin päihteitä ja siihen liittyviä ongelmia. Nämä asiat ovat vaietuja, mutta haluaisinkin kertoa omaa kokemusta siitä elämästä kun puoliso on narkomaani.
Haluan myös pohtia sitä mitä mä olen ja miksi joillekkin käy näin. Jos on elänyt melkein koko elämän normaalista poikkeavien ihmisten kanssa pystyykö edes luomaan mitään normaalia suhdetta?
Kirjoittaminen on ollut mulle helpotus ja toiminut "terapiana". Saa purkaa itseään johonkin. Toivon että joku saa tästä itselleen vertaistukea tai muuta apua, koska sitä olisi aikoinaan itse kaivannut.