Yh-äiti

Niinä hetkinä kun istuu kotonaan yksin ja tuntee todella olevansa yksin, niinä hetkinä mä olen niin katkera Heikille kaikesta. Katkeruus on rumaa ja olen aina toivonut välttyväni siltä.
Tulee hetkiä jolloin haluaisi paeta tätä kaikkea. Ei haluaisi jatkaa tätä ikuisuudelta tuntuvaa kärsimystä. Mistä mua rangaistaan? Miksi kaiken pitää olla vaikeaa. Pientä helpotusta joskus kaipaa.
Vaikka omia lapsiaan rakastaa ylitse kaiken ja heidän olemassa olostaan on onnellinen niin sitä miettii, että tuleeko koskaan saavuttamaan todellista onnea tämän elämän aikana. Aina kun sen luulee löytyneen niin se on pieni hetki joka tulee aivan yllättäen ja nujertaa sut takaisin sinne koloseen mistä tulitkin.
Tässä yhteiskunnassa ihmiset vaativat ja haluavat niin paljon ja vaikka olisi mitä niin mikään ei riitä ja mihinkään ei olla tyytyväisiä. Voiko sitä lopullista onnellisuutta edes saavuttaa? Me valitamme ja takerrumme pieniin asioihin ja emme pääse niistä yli. Miten hieno asia tämä elämä on ja miten lyhyt se on ja koskaan ei voi tietää mikä on päivä viimeinen, ei sitä haluais näin kallisarvoista asiaa elää ohi. Huomata, havahtua siihen että loppu onkin huomattavasti lähempämänä mitä oli ajatellutkaan.
Pienet asiat tekee mut iloiseksi ja saatan kyyneleet silmissä nauraa lasten kommelluksille. Nautin katsoa heidän elämäniloa. He eivät osaa vielä murehtia huomisesta ja joskus sitä toivoo, että voisi saada palan lasten kykyä elää elämää edes hetkeksi. On hienoa seurata lasten kasvua ja kehitystä. Lapset ovat uskomattomia oppimaan heillä on kyky sisäistää asioita niin lyhyessä ajassa. Se on jotain uskomatonta. Onnellisuus lapsista on kuitenkin erilaista onnea kuin se, että sä rakastat jotain aikuista joka myöskin rakastaa sua. Ihminen tarvitsee rakkautta ympärilleen, se on tutkittu juttu. Se parantaa elämänlaatua huomattavasti.
Tunnen itseni vanhaksi. Tuntuu, että kolmeenkymmeneen vuoteen on ehtinyt tapahtumaan ainakin kahden elämän verran asioita. Se, että opettelee rakastamaan itseään on yllättävän haasteellista. Kaikista virheistä huolimatta itseään pitäisi arvostaa ja kunnioittaa. Itseinho kuuluu kai jokaisen elämään hetkellisesti. Itseään on helpompi vihata kuin rakastaa. Hyviä puolia on vaikeampi nimetä kuin huonoja. Sitä on niin itsekriittinen. Mä haluan kuitenkin oppia tuntemaan itseni. Ja ennen kaikkea kokea, että hei mähän oon ihan hyvä tyyppi kaikkine vikoineen.
Sain huomata läheisistä ihmistä asioita. Tuttavani tarjosi mulle lapsen hoito apuaan ennen joulua, sanoi että me voidaan ottaa joskus pojat yö-kylään. Tässä yksi päivä tuli hetki, että on niin henkisesti loppu. Kaipaisi niin vastapainoa tälle kodille. Koti on mulle kaikkikaikessa, mutta sieltäkin on joskus lähdettävä pois että voi tulla takaisin ja kokea taas sen ihanan kotiin tulemisen tunteen. Myöskin se kun yksin hoitaa kaiken, voin rehellisesti myöntää ettei aina jaksa. Joo siis päätin ottaa yhteyttä tähän tuttuun että onko tarjous vielä voimassa lasten hoitoa koskien? Tämä ihminen tuumas, että soitellaan!! siis SOITELLAAN?? Mietin, että hän ei siis tarkoittanut sitä mitä sanoi. Joskus ihmisillä on tapana sanoa jotain, että saa itselleen paremman mielen. Olen tarjonnut apuani. Mietin vain, että niin olin tarttumassa oljenkorteen, mutta se vetäistiinkin pois. Se ehkä tuntui murskaavammalta kuin voisi kuvitellakkaan.
Mielummin sitä kuitenkin on lasten kanssa keskenään kuin keskenkasvuisem ja vastuuntunnottoman miehen ja lapsien. Siinä on aina yksi lapsi lisää. Ja kyllä se aurinko paistaa risukasaankin :)
Paljon on opittavaa vielä tästä elämästä. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä loppu elämä tuo tullessaan. Avoimin mielin mennään kuitenkin eilistä päivää viisaampana.