Kesä alkaa muuttumaan pikku hiljaa syksyksi. Auringon paisteen tilalle on tullut vesi sateet. Elämä kulkee vain eteen päin. Meillä elämä on tasaista arkea. Niin omituista kuin se onkin. Empä olisi uskonut voivani sanoa tuota lausetta vielä vuosi sitten :)
Ennen ei tiennyt huomisesta ja onhan se vieläkin hieman alitajunnassa epävarmaa, mutta päivät ovat toistensa kaltaisia.
Heikki on pysynyt raittiina ja on koko ajan enemmän ja enemmän tavallinen, mikä on tietysti hyvä asia. Nuorimmainen lapsi aloitti päivähoidon. Minä palaan työelämään ja Heikki käy hoidossaan ja on osittain pääsemässä työelämäänkin mukaan. Tapahtuuko kaikki liian nopeaan?
Entinen kaaos on muuttunut normaaliksi. Sitä on vain niin vaikea käsittää.
Heikin varmuus lisääntyy ja kappas vain, mun epävarmuus itsestäni kasvaa. Meidän suhde Heikin kanssa on ollut niin pitkä ja kivinen, että on aina vain pitänyt jaksaa porskuttaa eteen päin. Ei juurikaan ole voinut pysähtyä miettimään omaa jaksamista eikä muitakaan asioita koska ei ole ollut mahdollisuutta. Nyt kun Heikki voi paremmin huomaan että alan itse oireilemaan ja romahtelemaan hetkittäin. Nyt siihen on mahdollisuus vaikka kaikki onkin hyvin. Mun ei tarvitse olla vahva ja jaksaa kaikkea yksin. On vain vaikea itselleen myöntää tätä. Mä olen heikko. Mä olen ihminen. Vaikka mä olen koko ajan ollut siinä uskossa että olen käsitellyt menneet ja hyväksynyt ne niin ilmeisesti olen huijannut itseänikin. Olen esittänyt niin hyvin, että jopa itse olen mennyt siihen halpaan. Koska nyt alkaa pinnan alta tulllu hiljaista valitusta siitä mitä on saanut kestää ja mikä kaikki on tuntunut epäreilulta ja epäoikeuden mukaiselta. Mitä kaikkea olen joutunut uhraamaan ja mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Miten perheen kustannuksella on menty eteenpäin. Kuunnelkaa tota, mistä tämä kaikki tulee. Heikki yrittää parhaansa niin kuin me jokainen ja mä teen kaikkeni ettei hän vaan pääse unohtamaan mitä kaikkea mä olen saanut kestää ja kärsiä. Eikö menneiden pitäisi olla menneitä, eikä niihin pitäisi palata. Eikö pitäisi olla tyytyväinen tähän päivään ja hetkeen. Ilmeisesti olen ollut aika huonossa kunnossa itsekkin ja ilmeisesti tarvitsisin apuakin. Ja tiedän, eihän se väärin ole.
Heikillä on omassa hoitoyhteisössä mahdollisuus käydä asioita läpi. Siellä on oma terapeuttikin jonka kanssa mä olen lähes tulkoon joka asiasta eri mieltä. Heikki usein kertoo mitä he ovat käyneet siellä läpi ja mä haukon happea että mitä ihmettä. Miten se terapeutti voi noin sanoa, puoskariko se on?? Jälkeen päin menen itseeni ja mietin miksi minä käyttäydyn näin?? Tuntuu, että mun olemassa olo on edelleen toissijainen asia vaikka Heikki on raitis. Silti kukaan ei kuule mua, koska oletetaan, että nythän kaikki on hyvin. Vai nytkö kaikki vasta alkaakin??
Heikin hoidossa hoidetaan tietenkin häntä, ei minua eikä muuta perhettä. Ja näinhän se menee. Meidän pitäisi olla jossain perheterapiassa että muakin kuultaisiin. Heikin terapeutti on usein huolissaan hänen jaksamisesta ja mä taas kuulen suustani sanat, kuka miettii mun jaksamista, miks mun pitää jaksaa, kuka musta huolehtii??Ruikutan kuin pieni lapsi! Mä tiedän, että mun pitäis hakea itselleni oma keskustelu apu jostain ulkopuolisesta, ehkä näin olisi kaikille parempi. En kokisi vääryyttä ja en aiheuttaisi hallaa Heikin kuntoutumiselle.
No miksi en sitten hae apua, liuta selityksiä löytyy. Ensimmäinen syy, lastenhoito . Kuka katsoo lapsia jos mamma lähtee kalloaan kutistamaan? toinen on ajan puute. Nyt kun menee takaisin työelämään sitä on aika sidottu niin sanotut virka ajat. Onhan sitä ilta aikojakin jossain yksityisellä, sitten törmätään kolmanteen ongelmaan, taloudellinen tilanne ei kyllä anna sille mahdollisuutta. Näin tulemme umpikujaan tai ainakin saan aseteltua asiat niin ettei siitä pääse mihkään. Voihan olla että teen itse tämän itselleni vaikeaksi ja yritän välttää viimeiseen saakka puhumista jollekkin joka käy arvostelemaan mua ihmisenä, naisena, äitinä, puolisona yms. tai sitten teen itselleni tästäkin kauhukuvia. Ehkä mä en ole vielä valmis kohtaamaan sitä kaikkea mikä siellä terapiassa on vastassa ja sen seurauksena hajoaisin palasiksi ja toiminta kyvyttömäksi mihinkään. Ehkä tämä on itsensä suojelemista tai sitten tämä on vain karkuun menemistä.
Oli mitä oli aion ottaa siitä selvää myöhemmin. Lupaan kuitenkin kaikille teille että en aio pakoilla vastuuta ja haluanhan olla kokonaisvaltaisesti tasapainoinen ihminen joka on tyytyväinen elämäänsä. Sen olen velkaa itselleni ja lapsilleni. Ja lupaan pitää lupaukseni :))
Hyvää alkanutta syksyä kaikille. Toivotaan että sateet väistyy ja saadaan nauttia syksyn raikkaista ilmoista ja väriloistosta! Hymyä huuleen =))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti