Tyytymätön??

Olen joutunut kohtaamaan itsessäni aivan uusia puolia.Ja näistä puolista en pidä. Sitä luulisi kun toinen on hakeutunut hoitoon ja on sitoutunut päihteettömään elämään että kaikki on hyvin, eikö niin? Sitähän mä olen toivonut koko ajan. Ja olenkin todella todella tyytyväinen ja iloinen. Silti mä koen surua.
Päihdeongelman kuntoutus on todella sitovaa ja intensiivista hoitoa. Ja siinä jää perhe toiselle sijalle. Tuntuu, että siellä hoidossa tehdään koko ajan vain kivoja asioita. Käydään leffassa, reissataan ympäri ämpäri, mennään uimaan, serenaan hauskaa pitämään yms. Ja mä ymmärrän että syy tähän on kait että näytetään että elämä selvinkin päin voi olla hauskaa ja että ei jäisi tyhjän päälle seisomaan vaan saa päiviin sisältöä. Mutta eihän elämä oikeasti ole hauskan pitoa ja että koko ajan tehdään kivoja asioita. Elämä itseasiassa on aika harvoin kivaa.
Ehkä mä en ole sinut vielä menneiden asioiden kanssa ja kannan jotain katkeruutta mukanani.
Väkisinkin päähäni tulee ajatus et mä mätänen täällä kotona kun toinen menee tuolla. Ensin aiheutetaan tuskaa läheisille ja sitten palkkioksi pääseekin paratiisiin jossa on kaikkea mahdollista mukavaa puuhaa ja vielä ilmaiseksi!!
Mä tiedän, et mä oon aivan kauhea ihminen kun ajattelen näin. Yritän työntää noita ajatuksia pois mielestä ja keskittyä olennaiseen eli siihen että heikki on selvin päin ja se on pääasia, eikö niin?
En osaa sanoa yleisesti millaisia päihdehoito ohjelmat ovat mutta tämä missä heikki käy on ainakin yksilöllistä. Siinä ei perhettä oteta huomioon vaikka mun mielestä toi sairaus on koko perheen sairaus. Ei olis musta iso juttu kysyä vaik serenaan menosta haluaisiko koko perhe osallistua. Emmä tiedä. Kunhan taas valitan, kun ei voi koskaan olla tyytyväinen. Onks kellää vastaavia kokemuksia? Vai onko vika todella mussa? Ystävni sanoi, et tosta huomaa et mä tarttisin itellenikin apua tai tukea.
Mun elämä on tätä samaa arkista rutiinia, ei oo leffaaa eikä uintia ilman lapsia :(
En ole koko asiasta puhunut Heikille, en halua pahoittaa hänen mieltää, enkä viedä hänen iloaan raittiudesta. Tiedän että hän pahoittaisi mielensä siitä. Ehkä tää menee ohi ja ehkä toi tekemisen meininki vähentyy kun tulee syksy ellei ne sit paukkaa etelään lomailee karkuun tätä Suomen kylmyyttä =)
On vaan niin vaikea hyväksyä itsessään tälläisiä tunteita ja ajatuksia. Mä kyllä pystyn myötätunnosta hetken iloitsemaan toisen puolesta kun näkee miten toiselle tekee hyvää kaikki se. Ehkäpä tämä on kateutta. Kun on ollut vuodet yksin vastuussa kaikesta eikä ole juuri päässyt mihkään.
Pitää vaan yrittää oppia hyväksymään asioita. Menneet ovat menneitä. Nyt keskitytään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Kaikesta huolimatta asiat ovat miljoona kertaa paremmin kun vuosi sitten. Mulla on tärkeä ja rakas ihminen jakamassa tätä arkea mun kanssa. Ihminen joka kantaa vastuunsa. Hoitaa lapsia päivän päätteeksi. Tukee mua ja rakastaa mua ehdoitta. Niin tosiaan...miks mä valitan, sitä unohtaa todellisuuden kun täällä pyörittelee asioita.
Saa nähdä mitä kaikkea tämä uusi elämän vaihde tuo mukanaan. Ei hyvää ilman pahaa...

Mä Heikki rakastan sua ja annan sylillisen voimaa sulle jaksaa. Sitä samaa voimaa mitä sä annat mulle tähän arkeen. Kierrätetään :)