Päihteet

Elämä jatkui aikalailla ennallaan. Mulla ei ollut voimia keskustella asioista. Yritin useastikkin. Päihtyneen Heikin kanssa sai vain riidan aikaiseksi. Sain kuulla vain huutoa ja sitä miten en ymmärtänyt häntä enkä halunnut olla hänen tukena. Vaikka hän ei suoraan mua asioista syyttänyt niin siltä se aina tuntui.
Oli kausia jolloin hän oli kotona kahdesta päivästä muutamaan viikkoon. Selvinpäin hänen kanssa pystyi keskustelemaan. Hän ymmärsi asiat ja teki päätöksiä päihteiden käytön lopettamiseen. Ne päätökset ei vain kantanut montaa päivää. Usein vain seuraavaan päivään.
Heikki käytti pääsääntöisesti amfetamiinia, mutta sen puutteessa kelpasi mikä tahansa mitä saatavilla oli. Subu, bentsot, hasis, heroiini, sienet, xanor, lsd jne. Olin oppinut tunnistamaan eri päihteiden vaikutuksen ja huomasin Heikistä mitä hän milloinkin oli vetänyt. Se oli säälittävää.
Ei Heikki pohjimmiltaan paha ollut. Herkkä ja rakastava ihminen. Ihminen joka halusi perheelleen parasta. Olla tukena ja kuulua perheeseen. Aivan mahtava persoona. Heikko hän oli. Päihteet olivat hänelle elämän tapa. Tapa joka oli juurtunut syvälle. Taustalla oli paljon ikävää ja menetyksiä joita hän ei kyennyt käsittelemään. Päihteet auttoi häntä jaksamaan eteenpäin. Hän ei pystynyt vastustamaan niiden kiusausta. Päihteet teki hänestä pahan. Monesti hän kokikin olevansa uhri. Ei syyllinen mihinkään.
Ihminen joka on käyttänyt päihteitä 20 vuotta. Eikä koskaan ole mennyt katkolle tai hoitoon. Vankilassa olessaan ollut olosuhteiden pakosta ilman. Hakeutunut vankilasta jatkohoitoon. Muttei koskaan ole kävellyt kadulta katkolle. Mitä pitää tapahtua, että tajuaa hakea apua itselleen. On saanut perheen, oman hartaasti toivotun lapsen. On saanut nähdä sen toisen puolen elämästä, että mitä elämä voisi olla ilman päihteitä. Saanut kokea kadulla kovia. Ystäviä kuollut ympäriltä. Oma terveys alkaa pettämään. Läheiset ympärillä kärsivät. Parisuhde rakoilee. Ei, ei siltikkään pysty myöntämään, että tarvitsee apua. Että tähän en pysty itse.
Heikki sanoi aina, että katko ei ole tarkoitettu hänen laiselleen. Hän pystyy lopettamaan kaman käytön itse jos haluaa. Hän pakoilee vastuuta viimeiseen saakka. Huijaa itseään.
Heikin kanssa hyvinä hetkinä keskustellessa hän kertoi miettineensä katkoa. Asia jäi kuitenkin aina tai ainakin tähän asti vain ajatuksentasolle.
Mua loukkasi hänen syytökset että en olisi tukenut häntä. Se tuntui uskomattoman röyhkeältä ja törkeältä väitteeltä. Olin seurannut vuosia hänen touhujaan. Antanut anteeksi petetyt lupaukset, suutuspäissään syljetyt syytökset yms. Antanut uusia tilaisuuksia. Antanut hänelle mahdollisuuden tähän kaikkeen. Kotona hänellä olisi ollut kaikkea mitä ihminen voi vain toivoa....paitsi tärkeintä HUUMEITA.
Olin kuunnellut hänen huoliaan yötä myöden. Antanut aikaa. Auttanut käytännön asioissa. Ehkä mä tein liikaa. Olin liian kiltti. Ehkä vika olikin siinä. Mä olin aina kotona. Hoidin lapset, tein arkityöt, pidin kodin siistinä, pyykkäsin, kävin kaupassa, hoidin lapset. Käytännössä siis kaiken.
Heikki lupaili uskomattoman määrän asioita, mistä noin yksi sadasta toteutui. Hän olisi luvannut mulle vaikka kuun taivaalta. Sanoin lukemattomat kerrat että ruma totuus on aina sata kertaa parempi kuin kaunis valhe. Annoin mahdollisuuden puhua totta. Silti hänen piti luoda muhun toivoa ja uskoa viimeiseen saakka.
Ne muutamat kerrat kun olisin itse lähtenyt juhlimaan ystävieni kanssa jäivät juhlimatta. Heikki ei tullut hoitamaan lapsia vaikka siitä oli puhuttu viikkoja etukäteen ja kaiken piti olla selvää. Hänen menot menivät aina mun menojen edelle. Ajan kanssa en enää pyytänyt häntä lapsen hoitajaksi. Eihän kuitenkaan tulisi ja jos tulisi ei välttämättä olisi hoito kuntoinen. Luottamus oli olematon. Sekin Heikin oli vaikea välistä ymmärtää.
Miksi sitä sitten roikkuu vuosia suhteessa mikä tuntuu tuhoon tuomitulta? Mä ainakin jaksoin uskoa. Uskoa Heikin tulevaisuuteen. Mä tiesin millainen hän oli oikeasti. Elin muistoissa. En osannut päästää irti. Roikuin epätoivoisena suhteen menneisyydessä. Vaikka tiesin mikä tilanne oli. Olin sairastunut niin pahasti. Siirsin ero päätöstä aina myöhemmäksi. Oli syntymäpäiviä, juhlia, menoja yms. minkä takia piti odottaa vielä hetki. Valehtelin itselleni. Enj halunnut uskoa. Ajattelin, että en itse saa päätettyä yhtä suhdetta ja vaadin toista lopettamaan päihteiden käytön. Heikki oli mun huumeeni/päihteeni. En halunnut luovuttaa ja antaa periksi. Halusin taistella. Se taistelu olikin haastellista yksin.