Vuosien jälkeen

Huomaan, että monien monien vuosien jälkeen joudun kohtaamaan mennyttä elämää uudelleen ja uudelleen. Useistakin eri syistä. En ole juurikaan täällä kertonut elämästäni miehen kanssa jonka kanssa vietin nuoruuteni. Eli tämä ensimmäinen seurustelu suhteeni joka alkoi kovin nuorena. Tämä mies joka meinasi viedä multa kaiken muun mukana henkenikin. Teemu on ollut nyt kuolleena jo jonkin aikaa. Useamman vuoden.
Tuntuu oudolta, että ihminen jonka kanssa todella elin kymmenen vuotta elämästäni makaa haudassa enkä ole häntä koskaan kaivannut tai haikeudella miettinyt. Tuntuu, että en ole ajatustakaan hänelle luonut kuin pakon edessä. Välttelen koko aihetta. Vaikka hetkittäin vieläkin vihaan häntä.
Kesti todella pitkään tajuta, että häntä ei todellakaan enää ole, hän ei enää koskaan voi tehdä kenellekkään pahaa. Vainajia ei kai saisi ajatella pahalla. Ja olenkin kyllä antanut hänelle anteeksi asioita ja toivon, että hän sai lopullisen rauhan sielulleen.
Viikonloppuna oli mummini hautajaiset ja huomasin, että vanhat asiat pulpahtivat mieleeeni. Olen vannonut useille eri terapeuteille ja tahoille, että olen sujut menneisyyteni kanssa ja käsitellyt asiat, mutta en kuitenkaan tiedä onko asia todellisuudessa näin. Ehkä mä pikemminkin yritän unohtaa kaiken, onko se sitten sama asia?

Kun mä yritän miettiä sitä elämänvaihettani nii mulle ei tule yhtään hyvää muistoa Teemusta eikä koko meidän suhteesta. Sen lisäksi olen unohtanut paljon asioita/tapahtumia. Se on kait sitä itsesuojelua. En oikein vieläkään halua ymmärtää miten vaarallista aikaa se oli. Nykin mietin, että mun ei ole tarvinnut pelätä henkeni puolesta, ei ole tarvinnut vapista omassa kotonani pelosta ja hysteriasta. Asun maantasalla ja tunnen oloni oikein turvalliseksi. Vuosia sitten ajatuskin muutosta rivitaloon sai ihon kananlihalle, surullista.

Se miten Teemu kohteli mua ja lapsia oli järkyttävää. Mulla oli vähemmän oikeuksia kuin koiralla. Hän halveksi ja nöyryytti mua päivästä toiseen, kymmenen vuoden ajan. Mä en ollut hänelle ihminen vaan mä olin joku säälittävä eläin jonka kanssa hän suostui säälistä olemaan. Ja mun piti tästä olla kiitollinen koska kukaan muu mies ei koskaan olisi ollut yhtä jalo kuin hän. Ja mä uskoi kaiken. uskomatonta, mutta totta. Mä aloin viimeisellä uskomaan, että näinhän se on. Mä oon niin ruma ja lihava, että miehet oksentaa pelkästään mun näkemisestä. Ja vielä tyhmäkin kun saapas. Jos mä uskalsin tuoda röyhkeästi omaa mielipidettäni esille niin nyrkki heilu ja mä olin ansainnut sen. Sain kuulla jälkeen päin, että katso nyt mitä sä sait vitun lehmä aikaiseksi. Mä olin tehnyt hänet hulluksi ja pakottanut lyömään. Itkin useasti iltaisin itsekseni, koska Teemuhan ei sietänyt itkua. Hän tuli aina huutamaan viereeni, että katsi ittees miten säälittävä sä oot, heikot itkee ja useasti hän löi niin pitkään, että itku loppui. Kuulostaa hurjalta. Mut sitä elämä oli. Vuodesta toiseen. Sit mä en vaan enää jaksanut mitään. Mä olin kuin haamu joka vaan teki mitä piti. Mä olin niin onneton. Lapsi ei ollut silloin kovin vanha ja sai osakseen myös hämmennystä, koskaan Teemu ei lyönyt häntä ainakaan mun nähden. Mä otin kyllä ne osumat lapsen puolesta. Joskus mä sainkin sanottua, et mä tapan hänet jos hän uskaltaa kajota lapseen. Lapsi oireili jo silloin kovasti mikä ei ole mikään ihme kun miettii mitä koti seinien sisällä tapahtui. Päiväkodista alettiin huolestua ja siitäkin mä sain kuulla kotona, et miten mä hullu lehmä teen lapsenkin sairaaksi. Ja et mun olisi sormia napsauttamalla korjata tilanne "normaaliksi". Jos tilanne on kotona tollanen niin eihän sitä pysty lasta saamaan oireettomaksi. Muistan kun iltaisin kuiskin lapseni korvaan, että ollaan nyt ihan hiljaa ettei isä suutu. Mitä kaikkea sitä vaatikin lapseltakin, huh huh. Sitä on ollut niin sairastunut itsekkin.

Päivät jolloin Teemu oli humalassa eli suurimman osan viikosta oli aivan kauheita. Kaikki ilkeät piirteet korostui kun hän oli humalassa. Hän tuli aivan vainoharhaiseksi ja alkoi kuulustelemaan mua jostain aivan oudoista asioista ja ne kuulustelut saattoi kestää koko yön. Ja ne oli helvettiä. Muistan kun vapisin koko yön ja vastasin kysymyksiin kuin kolmennen asteen kuulustelussa olisi ollut. Saatoin lähteä aamulla siitä suoraan hetkeäkään nukkumatta töihin ja silti oli vain helpottunut että selvisin hengissä tästäkin yöstä.
Kuulustelun aiheet liittyi useasti siihen, että hän epäili et mulla olisi muita miehiä. Siis mulla, vaikka mä en uskaltanut edes luoda katsetta kehenkään ihmiseen. Mulla, joka olin niin ruma ja lihava. Samoja asioita pyöriteltiin monta tuntia ja monta iltaa useaan kertaan, jos vaikka puhuisin itseni pussiin.
Joskus tilanteet oli niin pelottavia, että mietin hyppääväni ikkunan läpi ulos, koska pelkäsin henkeni edestä niin kovasti. Jos näihin kuulusteluihin liittyi rankkaa ja julmaa väkivaltaa niin myönsin asioita joita en edes koskaan ollut tehnyt koska tuntui ettei se hakkaaminen lopu koskaan jos en myönnä asioita. Näin musta tuli valehteleva huora joka pitäis hakata hengiltä. Näitä asioita mä en ole koskaan sanonut kellekkään ääneen. Olen puhunut kyllä, mutta en yksityiskohtia koskaan kertonut. Nytkin musta tuntuu ihan kauhealta kirjoittaa näistä, mutta nämä on mennyttä ja ei enää voi satuttaa mua. Ja tollaista elämää kun eli vuodesta toiseen niin kyllä siinä oma elämän halu hävisi, alkoi tuntua, että tämä ei ole elämisen arvoista. En kuitenkaan pystynyt jättämään lasta noin hullulle ihmiselle. En voinut tehdä sitä.

Lapsi mut saikin viimein toteuttamaan vuosia tekemääni suunnitelmaa.

Teemu oli kertonut mulle hyvinkin yksityiskohtaisen ja raan "totuuden" siitä mitä tulisi tapahtumaan jos mä koskaan edes miettisin vaihtoehtoa elää ilman häntä, sellaista ei ollut olemassa tai että erehtyisin puhumaan meidän asioista kellekkään.
Yksi ilta mä tulin töistä, olin iltavuorossa ja Teemu oli jo töihin soitellut mulle pitkin iltaa vahvassa humalassa tilassa. Puhui sekavia, solvasi ja uhkaili mua ja sanoi että mun pitää kiirehtiä kotiin.
Muistan kuinka istuin bussissa ja tärisin kauttaaltani kun pelkäsin niin kovasti mennä kotiin. Tiesin, että tänään tapahtuu jotain kamalaa. Tiesin kuitenkin, että pieni poikani oli siellä tämän ihmisen kanssa. Olin huolissani, että mikä tilanne kotona mahtoi olla. Toivoin, että lapsi olisi nukkumassa.
Pääsin kotiin missä odotti aivan kauhea kaaos. Keittiössä oli kaikki kuiva aineet pitkin lattiaa, jauhot, kaakaojauheet kaikki ja päälle oli kaadettu vettä. Näky oli ihan kauhea. Lapsi nukkui. Olohuoneessa Teemu oli kaatanut sohvan ja istui tietokoneella viinapullo pöydällä ja leipäveitsi toisessa kädessä. Mä olin aivan kauhuissani. Mitä nyt? Huomatessaan mut hän totesi et vittu huora siivoo tää sikolätti ni jutellaan. Mä menin siivoamaan keittiötä ja mietin että mä en jaskais mitään nyt, mä olin niin väsynyt ja peloissani. Muistin siivotessani kun olin soittanut kuukausia sitten turvakotiin ja kysynyt että millaiset ihmiset oli oikeutettuja tulemaan sinne. Mulla oli mielikuva, että sinne pitää mennä pääkainalossa, jalat ja kädet katki. Mut olinkin ollut väärässä. Sinne sai mennä kaikki jotka kokivat pelkoa kotonaan. Muistan miten tunsin syyllisyyttä siitä puhelusta ja olin varma silloin, että senkin Teemu saa jotenkin selville ja sitten on saatana lopullisesti irti.

Tämä asia tuli sinä iltana mulle mieleen. Mua pelotti niin helvetisti. Tein päätöksen, että nyt tai ei koskaan. Olin varma että Teemu olisi tappanut mut sinä iltana, en tiedä oliko se vain kuvittelua mutta ainakin perhanan suurta pelkoa. Katsoin ohi mennen että kaikki oli valmiina. Odotin, että Teemu meni vessaan, silloin tuli mun hetki, mä ampaisin lapsi kainalossa kuin pikajuoksija ulos asunnosta, suoraan autoon ja samantein matkaan ilmaan mitään määränpäätä. Jonkun matkaa ajettua soitin numerotiedusteluun ja pyysn yhdistämään turvakotiin. Turvakotiin päästyä mä romahdin kokonaan, mä itkin vain, itkin, itkin...
Mä olen näin jälkeen päin niin ylpeä itsestäni, että mä voitin pelon ja tein jotakin. Pelätä saa, mutta pelolle ei pitäisi antaa valtaa.
Siitä alkoi sen hetkinen taistelu paremmasta elämästä. Ja tämä taistelu on ollut kaiken arvoista.

Liisa Ihmemaassa

Kevät on päässyt hienosti alkamaan. Pääsiäinen on viikon päästä. Edellisestä kerrasta on taas aikaa. Elämä Heikin hetkellisen notkahduksen jälkeen ja miljoonien pahoitteluiden ja anteeksi pyyntöjen seurauksena jatkuu normaaleissa merkeissä. Retkahduksesta ei seurannut kuitenkaan mitään jatkuvaa päihteiden käyttöä vain se hetki. Asiasta on puhuttu ja keskusteltu ja tuntuu että se on jo taakse jäänyttä elämää vaikka vähän pelottaa toteamus sen edestään löytää minkä taakseen jättää...
Ainakin tästä viimekertaisesta notkahduksesta saatiin viimeinen varmistus siihen, että Heikki ei ole valmis työelämään. Ei vielä vähään aikaan. Jos elämässä ei ole oikeastaan koskaan ollut kunnossa eikä sen lisäksi ole oikeastaan päivääkään tehnyt oikeaa työtä niin ei sitä hetkessä tulla työntekijöiksi. Itselleen se on selviö ja siihen on opittu. On käyty koulut nuoresta lähtien ja saanut siitä jo sen rutiiniin että aamulla herätään, mennään johonkin ja palataan iltapäivällä kotiin. Siitä on helppo siirtyä työelämään tai helppoa ja helppoa, mutta verrattuna Heikin vaikeuksiin löytää tasapaino ja ymmärtää mitä työntekeminen todella on. Ei se mullekkaan aina ole helppoa ja aina ei jaksais, koska työnteko on rankkaa. Joka aamu pitää nousta aikaiseen ja lähteä ihan konkreettisesti työpaikalle kahdeksasksi tunnuksi. Onko Heikistä siihen? Varmasti joskus, mutta se vaatii pitkän ajan kuntoutumisen ja opettelun ja helvetisti työtä ja motivaatiota. Suurimman osan elämästään jos seilaa kadulla ilman suurempia tavotteita (jos hengissä selviämistä ei lasketa) ja määränpäitä niin kyllä se on toista nyt.
Toinen asia mikä meidän arjessa on ollut läsnä on Heikin vankilaan lähtö joka myös seilaa ilman päivämäärää perheemme keskuudessa. Vuoden vaihteessa sanottiin että tämä tuleva "passitus" on noin muutaman kuukauden päästä. Ja ei vieläkään mitään. Tämä on yhtä odottamista. Tuomio ei kyllä ole edes kahta kokonaista kuukautta, mutta onhan se lapsillekkin pitkä aika olla erossa isästä, etenkin kun nuorempi on vasta kaksi niin ei oikein pysty puhumallakaan asiaa selvittämään. Heikki itse sanoo, että on kuin tyhjän päällä seisoisi ja asia painaa mieltä aika ajoin, tulee ahdistavia tunteita tästä linnaan menosta. Ymmärtää kyllä, että sinne on mentävä ja että ihan aiheesta hän sinne joutuukin, mutta lapsesta erossa oleminen tulee olemaan haastavaa ja vielä kun eron joutuu kokemaan selvänä, ei toivottavasti ole sitä helpotusta siellä ympärillä pyörimässä. Kun eihän sekään tänä päivänä niin ihmeellistä ole, että vankilassa on huumeita tarjolla. Ja voin kuvitella että niihin sekaantuminen siinä ympäristössä sopivalla menneisyydellä höystettynä tekee oivallisen tilaisuuden paeta hetken kurjuutta päihteiden taakse. Siellä olo vaatii kanttia ja kestävyyttä ja mahdan vain miettiä löytyykö  sitä Heikiltä tarpeeksi. Heikko kun vielä niiden suhteen on ja häviääkö se heikkous koskaan kokonaan??
Turha kai murehtia asioita joista ei vielä tiedä.
Omakin selviäminen hetkittäin pelottaa. Nyt tässä ei ole tarvinnut olla ainoana aikuisena. On voinut jakaa toisen kanssa arjen taakka ja saanut tukea asioihin. Tietenkin mä pärjään, niin kuin aina, mutta raskasta aikaa tulee olemaan.
Kun mä valittelen omaa elämäni tylsyyttä niin joskus tulee ajateltua millaista Heikin elämä tällä hetkellä on. Ei ystäviä, ei työtä eikä opiskelua ei harrastuksia ei menoja eikä itsevarmuutta. Sillä on vain meidät, mikä on tietenkin jo paljon ja hän kyllä arvostaa sitä suurella sydämmellä, mutta ajatuksena aika karua.
Olenkin sanonut, että ajan kanssa sitä saa varmuutta kaikkeen ja löytää niitä uusia ihmissuhteita. Ensin pitää vain olla itse kunnossa, että pystyy luomaan terveitä ihmissuhteita ja voimaan hyvin.
Mulla hajoais rehellisyyden nimissä pää jos mä olisin vain himassa ja ulkoilisin vain perheeni kanssa. En koskaan näkisi ystäviäni jotka on mulle niin tärkeitä tai, että heitä ei olisi ollenkaan. Olisi vain hahmoja joiden kanssa ei voi olla tekemisissä koska siitä seuraa jotain pahaa. Ja koska heillä ei ole mitään annettavaa.
Jos oma elämä vain yhtäkkiä pitäisi heittää roskakoppaan ja hypätä toiseen maailmaan niin ei siitä helppoa tulisi. Liisa ihmemaassa konsanaan.

Kaunis valhe vai ruma totuus??

Joulu on tulossa. Ulkona on pimeää ja mustaa. Väkisinkin se vaikuttaa ihmisten mieliin. Itse huomaan olevani enemmän allapäin kun tavallisesti. Kaikkihan sen tietää, että mikään ei koskaan mene kuin elokuvissa joissa kaikki saa toisensa ja ovat lopun elämää onnellisia.
Ajatella, että sä olet tuntenut jonkun ihmisen vuosia ja yhtä äkkiä tuntuu, että se ihminen onkin aivan vieras. Tämä ihminen tuo itsestään esille puolen jota on vaikea hyväksyä. VALEHTELEMISEN.
Rehellisyys on varmasti meidän jokaisen elämän lähtö kohta ja jokainen pyrkii elämään rehellisesti. Mitä jos eteen tulee asioita joita on vaikea kertoa toiselle. Ajattelee, että eihän tää nyt niin iso asia ole vaikken kertoiskaan. En halua pahoittaa toisen mieltä ja tuottaa pettymystä.
Onko sitten olemassa valehtelua joka olis hyväksyttävää? Ehkäpä. Jos asia on todella pieni ja merkityksetön, jolla ei ole mitään väliä niin ehkä siinä kohtaa voi jättää kertomatta. Emmä tiedä.
Mistä tämä kaikki sitten juontaa... Sain kuulla, että toinen on käyttänyt päihteitä useita viikkoja kertomatta mulle mitään. Tästä asiasta hän ilmoitti tekstiviestillä. Se tunne mikä valtasi minut oli sanoin kuvaamaton, tuntuu kuin aseella olisi ammuttu suoraan sieluun. Ylireagoinko, en usko.
Se mistä hämmästyin kaiken muun lisäksi etten ollut huomannut. Olin joinakin hetkenä epäillyt jotain, mutta en kuitenkaan tätä olisi uskonut. Kyllä omaan vaistoon kannattaa luottaa. Mutta pointtihan on se ettei mun oikeasti pitäisi arvuutella vaan luottaa että kerrotaan jos on jotain kerrottavaa.
Tämä ihminen on tietoisesti ollut mun kanssa samassa vuoteessa elänyt arkea ja ihan pokerina sanomatta mitään. Ja mitä pidempää tollasta asiaa salaa niin sitä vaikeammaksi se ihmiselle itselleen. Huono omatunto alkaa kaivamaan sielua. Ja PAM, sitten monta viikkoa myöhässä se huono omatunto kaadetaan toisen niskaan oman olon helpottamiseksi. Voi, että mä olin vihainen. Mä olin vihainen itselleni sekä Heikille. Tuli olo että hän ei pidä mua minään, mua voi kusettaa kuus nolla. Miksi mä annan tehdä itselleni näin? Arvottomuuden tunne valtaa mielen. Vaikka toinen olisi miten pahoillaan ja pyytelisi anteeksi niin se ei hävitä asiaa mihinkään.

Miten tästä eteen päin? Voiko toiseen enää luottaa ollenkaan? Onkohan hän jättänyt muutakin kertomatta kerta se näyttää onnistuvan häneltä suht kivuttomasti. Onko kaikki valhetta, koko Helvetin elämä?
Johtaako tämä siihen, että toista alkaa tarkkailla alvariinsa. Koko ajan tulkitse ja analysoit toista, mietit onkohan toi nyt normaalia vai onkohan hän kenties napannut pari nappia tai juonut pari brenkkuu vai mitä?
Sellasta mä en jaksa edes ajatuksen tasolla. Jos meidän suhde on näin huonolla pohjalla, että toiselle pitää alkaa valehtelamaan niin onko se suhde enää pitkään aikaan ollut terveellä pohjalla. Meidän suhde nyt ei varmaan koskaan Heikin kanssa ole ollut normaali ja tuskin sitä normaalia tulee saavuttamaankaan.

Eniten mä kaipaan keskinäistä kumppanuutta. Se, että kumpikin on tasa-arvoisia ja jakaavat vastuun tasapuolisesti. Tässä suhteessa sitä tuskin koskaan saavutetaan. Mä olen aina viimekädessä vastuun kantaja joka jää huolehtmaan kaikesta. Mä olen se aikuinen johon luotetaan. Mä olen järkevä ja vastuuntuntoinen, olenko???
Ei ainakaan aina jaksaisi olla se. Ei aina voi jaksaa. Mutta pakottava tunne mennä eteen päin. Pelottaa. On niin epävarmaa kaikki. Emmä voisi omille lapsille tehdä sitä, että antaisin periksi. Kun mä katson nuorimmaista kun hän hymyilee mulle niin emmä pysty tuottaa hänelle pettymystä. Lapset luottaa muhun 100 prosenttisesti ja se riittää mulle.

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa joka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa

Kesä alkaa muuttumaan pikku hiljaa syksyksi. Auringon paisteen tilalle on tullut vesi sateet. Elämä kulkee vain eteen päin. Meillä elämä on tasaista arkea. Niin omituista kuin se onkin. Empä olisi uskonut voivani sanoa tuota lausetta vielä vuosi sitten :)
Ennen ei tiennyt huomisesta ja onhan se vieläkin hieman alitajunnassa epävarmaa, mutta päivät ovat toistensa kaltaisia.
Heikki on pysynyt raittiina ja on koko ajan enemmän ja enemmän tavallinen, mikä on tietysti hyvä asia. Nuorimmainen lapsi aloitti päivähoidon. Minä palaan työelämään ja Heikki käy hoidossaan ja on osittain pääsemässä työelämäänkin mukaan. Tapahtuuko kaikki liian nopeaan?
Entinen kaaos on muuttunut normaaliksi. Sitä on vain niin vaikea käsittää.
Heikin varmuus lisääntyy ja kappas vain, mun epävarmuus itsestäni kasvaa. Meidän suhde Heikin kanssa on ollut niin pitkä ja kivinen, että on aina vain pitänyt jaksaa porskuttaa eteen päin. Ei juurikaan ole voinut pysähtyä miettimään omaa jaksamista eikä muitakaan asioita koska ei ole ollut mahdollisuutta. Nyt kun Heikki voi paremmin huomaan että alan itse oireilemaan ja romahtelemaan hetkittäin. Nyt siihen on mahdollisuus vaikka kaikki onkin hyvin. Mun ei tarvitse olla vahva ja jaksaa kaikkea yksin. On vain vaikea itselleen myöntää tätä. Mä olen heikko. Mä olen ihminen. Vaikka mä olen koko ajan ollut siinä uskossa että olen käsitellyt menneet ja hyväksynyt ne niin ilmeisesti olen huijannut itseänikin. Olen esittänyt niin hyvin, että jopa itse olen mennyt siihen halpaan. Koska nyt alkaa pinnan alta tulllu hiljaista valitusta siitä mitä on saanut kestää ja mikä kaikki on tuntunut epäreilulta ja epäoikeuden mukaiselta. Mitä kaikkea olen joutunut uhraamaan ja mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Miten perheen kustannuksella on menty eteenpäin. Kuunnelkaa tota, mistä tämä kaikki tulee. Heikki yrittää parhaansa niin kuin me jokainen ja mä teen kaikkeni ettei hän vaan pääse unohtamaan mitä kaikkea mä olen saanut kestää ja kärsiä. Eikö menneiden pitäisi olla menneitä, eikä niihin pitäisi palata. Eikö pitäisi olla tyytyväinen tähän päivään ja hetkeen. Ilmeisesti olen ollut aika huonossa kunnossa itsekkin ja ilmeisesti tarvitsisin apuakin. Ja tiedän, eihän se väärin ole.
Heikillä on omassa hoitoyhteisössä mahdollisuus käydä asioita läpi. Siellä on oma terapeuttikin jonka kanssa mä olen lähes tulkoon joka asiasta eri mieltä. Heikki usein kertoo mitä he ovat käyneet siellä läpi ja mä haukon happea että mitä ihmettä. Miten se terapeutti voi noin sanoa, puoskariko se on?? Jälkeen päin menen itseeni ja mietin miksi minä käyttäydyn näin?? Tuntuu, että mun olemassa olo on edelleen toissijainen asia vaikka Heikki on raitis. Silti kukaan ei kuule mua, koska oletetaan, että nythän kaikki on hyvin. Vai nytkö kaikki vasta alkaakin??
Heikin hoidossa hoidetaan tietenkin häntä, ei minua eikä muuta perhettä. Ja näinhän se menee. Meidän pitäisi olla jossain perheterapiassa että muakin kuultaisiin. Heikin terapeutti on usein huolissaan hänen jaksamisesta ja mä taas kuulen suustani sanat, kuka miettii mun jaksamista, miks mun pitää jaksaa, kuka musta huolehtii??Ruikutan kuin pieni lapsi! Mä tiedän, että mun pitäis hakea itselleni oma keskustelu apu jostain ulkopuolisesta, ehkä näin olisi kaikille parempi. En kokisi vääryyttä ja en aiheuttaisi hallaa Heikin kuntoutumiselle.

No miksi en sitten hae apua, liuta selityksiä löytyy. Ensimmäinen syy, lastenhoito . Kuka katsoo lapsia jos mamma lähtee kalloaan kutistamaan? toinen on ajan puute. Nyt kun menee takaisin työelämään sitä on aika sidottu niin sanotut virka ajat. Onhan sitä ilta aikojakin jossain yksityisellä, sitten törmätään kolmanteen ongelmaan, taloudellinen tilanne ei kyllä anna sille mahdollisuutta. Näin tulemme umpikujaan tai ainakin saan aseteltua asiat niin ettei siitä pääse mihkään. Voihan olla että teen itse tämän itselleni vaikeaksi ja yritän välttää viimeiseen saakka puhumista jollekkin joka käy arvostelemaan mua ihmisenä, naisena, äitinä, puolisona yms. tai sitten teen itselleni tästäkin kauhukuvia. Ehkä mä en ole vielä valmis kohtaamaan sitä kaikkea mikä siellä terapiassa on vastassa ja sen seurauksena hajoaisin palasiksi ja toiminta kyvyttömäksi mihinkään. Ehkä tämä on itsensä suojelemista tai sitten tämä on vain karkuun menemistä.
Oli mitä oli aion ottaa siitä selvää myöhemmin. Lupaan kuitenkin kaikille teille että en aio pakoilla vastuuta ja haluanhan olla kokonaisvaltaisesti tasapainoinen ihminen joka on tyytyväinen elämäänsä. Sen olen velkaa itselleni ja lapsilleni. Ja lupaan pitää lupaukseni :))

Hyvää alkanutta syksyä kaikille. Toivotaan että sateet väistyy ja saadaan nauttia syksyn raikkaista ilmoista ja  väriloistosta! Hymyä huuleen =))

Tyytymätön??

Olen joutunut kohtaamaan itsessäni aivan uusia puolia.Ja näistä puolista en pidä. Sitä luulisi kun toinen on hakeutunut hoitoon ja on sitoutunut päihteettömään elämään että kaikki on hyvin, eikö niin? Sitähän mä olen toivonut koko ajan. Ja olenkin todella todella tyytyväinen ja iloinen. Silti mä koen surua.
Päihdeongelman kuntoutus on todella sitovaa ja intensiivista hoitoa. Ja siinä jää perhe toiselle sijalle. Tuntuu, että siellä hoidossa tehdään koko ajan vain kivoja asioita. Käydään leffassa, reissataan ympäri ämpäri, mennään uimaan, serenaan hauskaa pitämään yms. Ja mä ymmärrän että syy tähän on kait että näytetään että elämä selvinkin päin voi olla hauskaa ja että ei jäisi tyhjän päälle seisomaan vaan saa päiviin sisältöä. Mutta eihän elämä oikeasti ole hauskan pitoa ja että koko ajan tehdään kivoja asioita. Elämä itseasiassa on aika harvoin kivaa.
Ehkä mä en ole sinut vielä menneiden asioiden kanssa ja kannan jotain katkeruutta mukanani.
Väkisinkin päähäni tulee ajatus et mä mätänen täällä kotona kun toinen menee tuolla. Ensin aiheutetaan tuskaa läheisille ja sitten palkkioksi pääseekin paratiisiin jossa on kaikkea mahdollista mukavaa puuhaa ja vielä ilmaiseksi!!
Mä tiedän, et mä oon aivan kauhea ihminen kun ajattelen näin. Yritän työntää noita ajatuksia pois mielestä ja keskittyä olennaiseen eli siihen että heikki on selvin päin ja se on pääasia, eikö niin?
En osaa sanoa yleisesti millaisia päihdehoito ohjelmat ovat mutta tämä missä heikki käy on ainakin yksilöllistä. Siinä ei perhettä oteta huomioon vaikka mun mielestä toi sairaus on koko perheen sairaus. Ei olis musta iso juttu kysyä vaik serenaan menosta haluaisiko koko perhe osallistua. Emmä tiedä. Kunhan taas valitan, kun ei voi koskaan olla tyytyväinen. Onks kellää vastaavia kokemuksia? Vai onko vika todella mussa? Ystävni sanoi, et tosta huomaa et mä tarttisin itellenikin apua tai tukea.
Mun elämä on tätä samaa arkista rutiinia, ei oo leffaaa eikä uintia ilman lapsia :(
En ole koko asiasta puhunut Heikille, en halua pahoittaa hänen mieltää, enkä viedä hänen iloaan raittiudesta. Tiedän että hän pahoittaisi mielensä siitä. Ehkä tää menee ohi ja ehkä toi tekemisen meininki vähentyy kun tulee syksy ellei ne sit paukkaa etelään lomailee karkuun tätä Suomen kylmyyttä =)
On vaan niin vaikea hyväksyä itsessään tälläisiä tunteita ja ajatuksia. Mä kyllä pystyn myötätunnosta hetken iloitsemaan toisen puolesta kun näkee miten toiselle tekee hyvää kaikki se. Ehkäpä tämä on kateutta. Kun on ollut vuodet yksin vastuussa kaikesta eikä ole juuri päässyt mihkään.
Pitää vaan yrittää oppia hyväksymään asioita. Menneet ovat menneitä. Nyt keskitytään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Kaikesta huolimatta asiat ovat miljoona kertaa paremmin kun vuosi sitten. Mulla on tärkeä ja rakas ihminen jakamassa tätä arkea mun kanssa. Ihminen joka kantaa vastuunsa. Hoitaa lapsia päivän päätteeksi. Tukee mua ja rakastaa mua ehdoitta. Niin tosiaan...miks mä valitan, sitä unohtaa todellisuuden kun täällä pyörittelee asioita.
Saa nähdä mitä kaikkea tämä uusi elämän vaihde tuo mukanaan. Ei hyvää ilman pahaa...

Mä Heikki rakastan sua ja annan sylillisen voimaa sulle jaksaa. Sitä samaa voimaa mitä sä annat mulle tähän arkeen. Kierrätetään :)

Tietoinen riski!

Asiat ovat taas muuttuneet viime kerrasta. Tiemme Heikin kanssa ovat palanneet yhteen. Samaan aikaan olen onnellinen ja toisaalta mua hävettää kaiken jälkeen myöntää että olen ottanut hänet takaisin. Asiat ovat kuitenkin toisin. Tällä kertaa Heikki on tavallaan muuttunut. Hän on myöntänyt ongelmansa ja haluaa muutosta ja on hakeutunut hoidon piiriin. Päihteettömyyttä on takana useita kuukausia ja tuntuu, että hän puskee eteen päin sellaisella voimalla ja tahdolla, että olen useaan kertaan miettinyt näänkö vain unta? Vai voiko tämä olla totta, Se miten tätä vuosien aikana itki ja rukoili, että Heikki tajuaisi tyhmyytensä ja tekisi konkreettisesti asioiden eteen jotain.
Tiedostan kyllä että tässä ollaan vielä lasten kengissä ja kaikki on vasta alussa. Vastaan tulee monet eri ongelmat. Arki voi äkkiä käydä maistumaan puulta.
Tässä on nyt kaikki pelissä. Jos tämä ei onnistu niin on taas monen elämä pilalla. Otan tietoisen riskin taas kerran. Toivottavasti mun ei tartte pettyä ja lasten kärsiä. Saatan olla tyhmä ja mennä taas vikaan. Sen tiedon kanssa eläminen  stressaa kyllä. Mutta voihan olla että mäkin jään vaikka auton alle huomenna. Elämästä ei voi tietää. Toivon ja haluan uskoa että Heikillä olisi vielä mahdollisuuksia elämään ja kuulua mukaan perheeseen ja yhteiskuntaan normien mukaan. Alku on lupaava.
Olen aina jostain syystä tuntenut Heikin olevan se mun sydämmeni toinen puolisko. Se tunne on ollut vahva kaikesta huolimatta. Ilman päihteitä Heikki on aivan ihana ja olenkin nauttinut yhteisestä ajasta suunnattomasti. Ei meinaa uskoa todeksi tätä. Pitikö meidän käydä tämä kaikki läpi päästäksemme tähän pisteeseen. Oliko kaikki sitten sen arvoista? Siihen en osaa sanoa mitään. Kaikki painajaiset, murheet, itkut, huolet yms tuntuu edelleen kyllä liialta vaivalta kaiken eteen.
Ollaan Heikin kanssa käyty läpi menneitä asioita ja kyllä ne hänelle tuottaa suunnatonta tuskaa ja häpeää. Helppoa ei tule olemaan kummallakaan elää asioiden kanssa. Mutta menneet ovat menneitä. Menneet haavat ovat kuitenkin niin tuoreessa muistissa, että ei niistä hetkessä toivu. Luottamuksen palaaminen kestää ja ajan kanssa sitä pikku hiljaa saa takaisin.
Retkahtamisen riski on todennäköistä jossain kohtaa. Pelko Heikin retkahtamisesta ei ole läsnä jokapäiväisessä arjessa, mutta kyllä se tuolla jossain piileksii. Pakko mennä päivä kerralla eteen päin. Ei paljoa vielä tule suunniteltua ensi kesää, sen verta realisti pitää olla.
Heikin päihde ongelman yleinen tietoisuuskin on helpottanut meitä molempia. Heikki on itse kertonut ongelmastaan yhteisille tutuille ja ystäville. Olisi pitänyt itse tajuta kertoa jo kauan aikaa sitten. Jälkiviisaus taas kumpuaa. Jälkeen päin kaikki tuntuu helpommalta. Se häpeä vaan olisi ehkä ollut mulle liikaa. Ei halunnut joutua pitämään puolustus puheen vuoroja. Mutta on se salailukin raskasta. Nyt ei tarvitse salailla ja pelätä mitä jos.
Huomasin myös sen että ihmiset eivät ottaneetkaan asiaa niin raskaasti ja kauhistellen mitä olin mielessäni kuvitellut. He eivät kyllä myöskään ole nähneet Heikkiä hurjassa kunnossa, enkä usko että pystyvät edes kuvittelemaan millainen tästä valloittavasta ja ihanasta ihmisestä tulee päihtyneenä. Ja hyvä niin.
Pitäkää ystävät hyvät nyt peukut pystyssä ja toivokaa parasta =)
Ja kritiikkä saa antaa, tiedän kyllä et pienen pieni hulluus täältä pilkottaa. Juuri kun kaiken yli päässeenä taas retkahtaa hurmuri renttuun. Usko parempaan vain on niin luja. Mä olen aina tiennyt että Heikistä on päihteettömään elämään kun vaan hän itsekkin tajuaisi ja saisi motivaatiota ja halua siihen ja nyt tuntuu että se jostain kiven kolosta on löytynyt. Voisin verrata tätä uskoon tuloon. ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta ihminen tajuaa asian. omituista, mut elämähän on. Varmasti jakso vankilassa laittoi asioita miettimään.

AIVAN LOISTAVAA KESÄÄ KAIKILLE IHANILLE IHMISILLE JA NAUTTIKAA AURINGOSTA NYT KUN SE PAISTAA JA LOISTAA=))

Kuka keksi rakkauden??

Joskus kun toivoo oikein kovasti jotain toive saattaa toteutua. Vaikka toive toteutuisikin niin voiko se kestää vain hetken? Kun katsoo lasta jonka toive on toteutunut, lapsi on saanut ilmapallon, hetken päästä pallo saattaa karata ja lennellä tiehensä. Hetken onni ja ilo on tipotiessään ja tilalla on surua ja pettymystä.
Mä pelkään että mun ilmapallo karkaa ja joudun taas pettymään. Kuinka monta pettymystä ja vastoinkäymistä yksi ihminen kestää. Kuinka kauan jaksaa nousta ylös lannistumatta kaatumisten jälkeen?
Itse olen aina ajatellut olevani sitkeää tyyppiä joka jaksaa yrittää päivästä toiseen vaikka välistä vaikeaa onkin. Kyllä munkin tekee mieli luovuttaa ja antaa periksi. Mietin että tämä on epäreilua, miksi koskaan ei voisi päästä hieman helpommalla miksi kaikki pitää käydä vaikeamman ja pohjan kautta. Miettii että eikö tässä nyt olisi jo tarpeeksi yhdelle ihmis elämälle, mutta ei. Vastoinkäymiset kasvattaa, näinhän sanonta kuuluu. Siitä en tiedä pitääkö se paikkaansa. Kun tulee hetkiä jolloin tekee mieli iskeä hanskat tiskiin niin hetken sitä käy läpi mielessään. Sitten miettii lapsiaan ja toteaa että ei tämä ole heidän vikansa tämä tilanne ja en koskaan voisi lapsiani hylätä. Näin tunne luovuttamisesta unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin se tulikin. Uskoisin että jokainen ihminen joskus tuntee itsensä niin voimattomaksi ja väsyneeksi että kiroaa lapset ja koko maailman ylinpään helvetiin ja pääsee tunteesta yli. Tai sellaisia superihmisiä jos löytyy ettei koskaan mikään asia aja hetkelliseen itsesääliin niin toivoisin tapaavani hänet.
Ihmisiähän tässä ollaan ja inhimillisiä sellaisia.
Tulevasta ei voi tietää. Usko parempaan auttaa jaksamaan. Kaikkea ei voi kuitenkaan kyseenalaistaa ja mitään ei saa jos ei viitsi eikä uskalla yrittää. Jos matkalla kompastuu ja kaatuu niin ylös on vain noustava. Joskus matkalla määränpäähän joutuu kaatumaan kerran joskus useamman mutta perille päästyä on voittaja fiilis =)
Rakkaus on varmasti asia, tunnetila mikä tekee ihmisistä kaikista haavoittuvaisimpia. Jokaiselle rakkaus on varmasti omanlaisensa. Kuka osaa määrittää mitä rakkaus on? Jokainen jolla on lapsia tietää tunteen mitä on rakastaa omaa lasta. Se rakkaus on suurta, ainutlaatuista ja kestävää. Rakkaus kumppania kohtaan ei varmastikkaan voi olla samanlaista. Toiset ihmiset odottavat suuria tunteita "jalat alta" fiilistä. Toiselle riittää pienemmät asiat. Ja jotkut yksinäisyydessään tyytyvät ehkä vähempään mitä ansaitsivat. Jokaisen henkilökohtainen yksityisasia on se kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa. Toisten puolesta ei voi päättää. Joskus tapaa ihmisiä jotka ovat suhteessaan onnettomia, mutta ovat yhdessä lapsien takia, tottumuksesta, pelosta jäädä yksin, jostain muusta pelosta, voimattomuudesta muuttaa asioita yms. Jokainen elää elämänsä niin kuin haluaa. Itse ollut huonoissa suhteissa ja oppinut niiden kautta ihmekyllä arvostanmaan itseään enemmän ja haluaa itselleen ja lapsille parasta mahdollista elämää. Ei halua tyytyä vain johonkin ihan kivaan vaan haluaa sitä mikä oikeasti tuntuu hyvältä ja että kaikki olisi onnellisia.
Tuttavani sanoi mulle että jään vanhaksi piiaksi kun etsin jotain mitä en ehkä koskaan löydäkkään. Asiaa ajateltuani, olenkin mielummin yksin kuin ihmisen kanssa joka ei sykähdytä tavallaan. Epävarmuus tulevasta on tietenkin pelottavaa ja asioita pohtii paljon ja analysoi mielessään, mutta uskon asioiden omalla painollaan järjestyvän parhaalla mahdollisella tavalla. Uskoa tulevasta en kuitenkaan ole menettänyt.