Ehdot vanhemmuudesta!

Huomaan tajuavani asioita koko ajan lisää ja lisää. Opin koko ajan uutta. Mutta myös olen saanut huomata sen, että tieto lisää tuskaa. Omien valintojen seuraukset näkyvät jälkijunassa esimerkiksi omassa jälkikasvussa. Vanhempi poikani on psyykkisesti erittäin huonossa kunnossa ja tuntuu, että mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän hän oireilee. Saanko syyttää tästä itseäni? Hän on tämän tarinan viaton uhri. Koko hänen elämänsä on ollut yhtä vuoristorataa. Ensimmäiset vuodet elämästään hän joutuu kärsimään perheväkivallasta. Lapsi ei voi päättää elinympäristöään, hän ei voi valita onko kotona väkivaltaa vai ei. Ei voi ei eikä pitäisikään se on vanhempien tehtävä, tarjota lapselleen parasta, turvallista ja rakastavaa lapsuutta. Miten sitä onkaan antanut asioiden vaan tapahtua, lipua vain eteenpäin. Sen edestään löytää minkä taakseen jättää. On ollut erittäin raastavaa ja tuskaista seurata oman lapsensa sairastumista ja selviytymistä päivästä toiseen. Mulle on annettu hienoin lahja mitä vaan voi saada, äitiys ja mitä mä oonkaan mennyt tekemään. Olen epäonnistunut tehtävässä täysin, ansaitseeko sitä toisen mahdollisuuden. Ainakin lapsi ansaitsee.
Yritän olla lapseni tukena kaikin mahdollisin tavoin. Samalla sitä joutuu katsomaan peiliin ja myöntämään virheet mitä on tehnyt. Katumus on sitten jokapäiväistä elämää. Jälkiviisaus on niin hienoa. Olisi vaan vieläkin hienompaa tajuta asiat ennen kun on liian myöhäistä. Lääkärit ovat kyllä kertoneet että lapsellani on kaiket mahdollisuudet ja puitteet elää aivan hyvä ja tasapainoinen tulevaisuus. Ongelmiin on kuitenkin puututtu hyvissä ajoin ja poika saa apua ja reagoi hoitoon. Lohdullista kuultavaa.
Ehkä meitä kaikkia ei ole luotu äideiksi. Vaikka sekin on sellainen asia että siihen titteliin joutuu kasvamaan ihmisenä ja opettelemaan sitä äitinä olemista ja en tarkoita nyt kirjoista lukemalla. Lapsi opettaa. Vaikka meidän vanhempien tehtävä on kasvattaa lasta niin mun mielipide on, että siinä opitaan toinen toisiltamme.
Rakastan lapsiani ja olisin valmis vaikka kuolemaan heidän vuokseen. Siksi tekeekin kipeää huomata omat virheet heistä. Eihän sen näin pitänyt mennä :(
Ihmisiähän tässä ollaan ja kaikki tekevät virheitä, mutta että pitikin mennä tekemään virheitä mitkä ovat niin kohtalokkaita.
Muistan miten nuorempana aina mietin millainen äiti musta tulee ja miten mä olen täydellinen äiti pullan tuoksuineen. Kyllä asiat näkee niin erilailla kun ei ole sitä elettyä elämää ja kokemusta taustalla. Voi vain hymyillä ja huokailla näin jälkikäteen. Tietämättömyys ja kokemattomuus toisaalta suojaa meitä siltä tuskaiselta totuudelta. Lasten kasvatus on haasteellista ja oikeita vastauksia ei välttämättä ole sillä hetkellä saatavilla. Joutuu luovimaan ja luottamaan omaan järkeen ja vaistoon. Ja itselläni ainakin kumpuaa takaraivosta oman äidin opit. Samaan aikaan sitä muistaa miten murrosiän kynnyksellä huuti omalle äidilleen että mä en ainakaan koskaan tule tekemään näin omille lapsilleni ja nyt sitä toistaa oman äitinsä sanoja ja ottaa vastaan raivoa ja kapinointia omilta lapsilta=) on se elämä jännää.