Elämän kulta

Kaikesta tästä pyörityksestä en olisi selvinnyt ilman erittäin hyviä ystäviä ja läheisiä. He ovat jaksaneet olla tukena. Vaikka useasti on vaikea neuvomatta olla vieressä katsomassa toisen virheitä. Eilen myös mietin tätä asiaa enemmän. Se, että lapsuuteni oli ehjä ja onnellinen tekee musta varmasti tänä päivänä tasapainoisen ihmisen. Ja mun ympärillä on paljon myöskin terveitä ihmissuhteita vaikka tärkein ja läheisin suhteeni onkin ollut vääristynyt. Sukulaisistakin on ollut apua, he tietämättään tukevat paljon. Vaikka he eivät tiedä Heikin ongelmista niin silti he seisovat mun rinnalla ja kuuntelevat. Mä puhun asioista heille väärillä nimillä, päihdeongelma on masennus ja sitä rataa. Todennäköisesti tulen heille joku päivä kertomaan koko tarinan mulla tällä hetkellä mä en ole valmis siihen. Kerään ensin voimia ja vahvistun. Voihan olla, että tämä on vain mun tapa siirtää asiaa tuonnemmaksi, mutta sen mä itselleni suon.
Puhuin eilen muutaman ystäväni kanssa terapiasta. Itse en tällä hetkellä ole halukas menemään terapiaan. Koen sen kuluttavana. Tuntuu, että se kun on muutama hyvä ystävä jolle voi puhua, auttaa enemmän kuin mikään terapia. En kuitenkaan sulje sitä vaihtoehtoa pois. Ehkä tulevaisuudessa kun asioihin on saanut välimatkaa voinkin hyötyä jonkunlaisesta terapiasta/ keskusteluavusta. Tälläisissä asioissa mä luotan itseeni, mä kuuntelen itseäni, vaikka onkin vaikeaa tunnen silti jaksavani eteenpäin. Ja olen myöskin vakuuttunut siitä, että jos elämä alkaa tuntua ylitsepääsemättömän ahdistavalta niin pystyn sanomaan sen ääneen ja hakemaan apua siihen. Olen kuitenkin käynyt ennenkin terapiassa, että ei se mulle ole uusi juttu.
Terapian aloittaminen on monimutkaista ja voimia vievää, koska sä joudut uudelle ihmiselle selittämään alusta saakka elämäsi kirjon ja senkö pitäisi auttaa? Ehkäpä se on juuri siinä, sä joudut käymään ne asiat läpi uudestaan ja käsittelet niitä siinä samalla. Voisinhan mennä tietenkin samalle terapeutille missä kävin aiemminkin, jos vain mahdollista. Kuitenkin mulle herää ajatus, että terapeutti varmaan miettii että voi voi, taas se tyttö rassu on ajautunut ongelmiin, eikö se mitään ole oppinut, hohhoijaa. Tämä on vain mun oma kuvitelma, häpeä asiasta. Mun terapeutti oli aivan ihana ihminen ja meillä kemiat kohtasivat ja hän todella osasi "käsitellä" mua. Ja hän oli todella ammattitaitoinen. Ja sain mut ymmärtämään paljon asioita ja poistamaan syyllisyyttä ja häpeää.
Sitten kun mä illalla puhuttuani ystävieni kanssa kävin miettimään tätä kaveri kuviota. Onko toisaalta oikein rasittaa ystäviään toistamiseen omilla ongelmilla. Kaataa omalta harteilta toisen harteille kaikki paska. Tuleeko ystävyyteen liikaa taakka ja murheita. Muuttuuko ystävyys suhde hoitaja potilas kuvioksi. Monen voi olla vaikea sanoa, että hei mä en nyt kuule jaksaisi sun ongelmia voisit sä puhuu jollekkin muulle.
Mutta eikö ystävyys ole sitä että ollaan läsnä ja tukena, mutta mihin saakka? Kai siinäkin joku häilyvä raja on?
Itse kyllä koen, että jaamme ystäviemme kanssa asiat puolin toisin, enkä usko että he kokevat mua rasittavana ongelmapesäkkeenä. Osaan myöskin kuunnella toisen huolia ja puhua aivan muusta. Eihän sitä koskaan kuitenkaan tiedä.
Nuoruudessa muistan kuinka hyvä ystäväni koki elämän liian raskaana ja hän muuttui itsetuhoiseksi. Muistan miten olin tukena ja olin aivan loppu. Ajattelin kun hän soitti, että voi ei, taasko joutuu lähteä johonkin puhuamaan sitä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Vakuutella hänelle, että kaikki järjestyy, älä huoli sen miljoonannen kerran. Onko taas sattunut jotain, pitääkö lähteä päivystykseen. Silloin mä jouduin sanomaan ystävälleni, että vaikka hän onkin mulle todella rakas ja mä haluan olla tukena, että hän selviää tästä vaiheesta elämässään, mutta että mä olen aivan väsynyt ja en jaksa enää yhtään tätä kuviota. Menimme yhdessä sairaalan päivystykseen ja saimme kun saimmekin hänelle ammattiapua ja tuntui että vastuu multa siirtyi ammattilaisten käsiin. Se oli huojentava tunne. Olemme tänä päivänäkin tämän ihmisen kanssa erittäin läheisiä. Se vain oli elämäni vaikeimpia hetkiä kun joutuu sanomaan ettei jaksa ystävyyttä tai sen mukana tuomia asioita. Onneksi kaikki meni hyvin ja hän ymmärsi. Tätä mä toivonkin mun ystäviltä, sanoa suoraan jos alkaa kuormittua liikaa. Eihän kukaan jaksa loputtomiin kenekään ongelmia.

Eli kiteytettynä: KIITOS TE KAIKKI IHANAT IHMISET JOTKA OLETTE JAKSANEET OLLA MUN YSTÄVIÄ. EN UNOHDA TEITÄ KOSKAAN. OLETTE RAKKAITA. ILMAN TEITÄ EN OLISI SELVINNYT! <3